Miten olette päässeet eroon kotihäpeästä?

Jaa, ei siitä varmaan eroon pääse ollenkaan. Ehkä vaihtamalla kotia, mutta se sama kaaos ja asioiden keskeneräisyys joka lähinnä on se häpeää aiheuttava asia, seuraa takuulla myös uuteen kotiin.

Laittamalla sen kuntoon. Maalaus, listat, taidetta, siisteys.

Jos asuu sikolätissä, sata neliötä lisää ei ole ratkaisu.

Epäjärjestyksen syy on liika roina.

En enää ikinä yritä päästä siitä eroon. Koitin olla välittämättä, ja esittelin uudelle naapurille kotini sotkuineen päivineen. Seurauksena kylmentyneet välit (piti varmaan hulluna) ja vuosien morkkis. Kotihäpeä on terve tunne, sen kanssa on opittava elämään ja vähitellen muutettava sitä aiheuttamia asioita. Meillä sotku, remontit kesken vanhassa talossa ja kalustuksen keskeneräisyys. Pienituloisen lapsiperhearjen keskellä noita ei suitsait ratkaista, mutta esim. siisteys on jo ihan toisella tasolla, kun silloin naapurille esitellessä. Vielä pari vuotta remonttia, niin kutsun muina miehinä kahville.

Olin siis lukenut naistenlehdestä, miten turha on tuntea kotihäpeää. No ei ole! Ihan syystä sitä yleensä tuntee. Toki jos aavistelee murehtivansa turhia, on se tietysti yritettävä ratkaista. Jos esim. häpeää, kun ei omista jotain tiettyä design-lamppua. Eikä sen tietenkään saa antaa elämää määrittää, meilläkin käy läheisiä ystäviä, jotka tietävät syyt ja seuraukset.

Eläköön kotihäpeä, nykyään vaalin sitä, ja riemuitsen, kun jonain päivänä saan olla ylpeä talostamme.

Ok, aloittaja vielä tässä. Eli mä en sinänsä häpeä sotkuja ja tavaraa on aika vähän. Mutta häpeän ahtautta asunnossa ja kaikille lapsille ei omaa huonetta. Ja, että ei ole kodinhoitohuonetta ja pyykit seilaa ympäri kämppää

Vierailija kirjoitti:

Ok, aloittaja vielä tässä. Eli mä en sinänsä häpeä sotkuja ja tavaraa on aika vähän. Mutta häpeän ahtautta asunnossa ja kaikille lapsille ei omaa huonetta. Ja, että ei ole kodinhoitohuonetta ja pyykit seilaa ympäri kämppää

Sanoisin, että menee desing-lamppuosastoon. Yritä järjestää kotiin jotain, mistä olet ylpeä, ja ajattele sitä aina, kun kodinhoitohuoneen puuttuminen apeuttaa mielen. Lisäksi voisit kokeilla netistä löytää uusia ratkaisuja vaikka pyykinkuivaukseen. Entäs kuivaava pesukone?

Kiitos 6 oikeasti kivasta kommentista

Vierailija kirjoitti:

Ok, aloittaja vielä tässä. Eli mä en sinänsä häpeä sotkuja ja tavaraa on aika vähän. Mutta häpeän ahtautta asunnossa ja kaikille lapsille ei omaa huonetta. Ja, että ei ole kodinhoitohuonetta ja pyykit seilaa ympäri kämppää

Kuivata pyykit yöllä, tuo samalla kosteutta talviaikana sisäilmaan, viikkaa suoraan kaappiin kun ovat kuivuneet, siis siitä kuivatustelineeltä.

Aikaa viikkaamiseen menee muutama minuutti ja siihen voi ja pitää osallistua kaikkien kynnelle kykenevien.

Helppoa.

Kasojen kerääminen on typerää.

Kotihäpeän, tai yleensäkin selittämättömän häpeän juuret ovat paljon syvemmällä lapsuudessa. Iso osa suomalaisista on kasvatettu suorittamiseen ja siihen "mitä nuo muut meistä ajattelee" -tyyppiseen märehtimiseen. Itse puran tätä nyt aikuisiällä terapiassa ja siellä olen tajunnut, että ainakin omalla kohdallani suorittamisen ja häpeän juuret ovat todella kaukana, v. 1918 tapahtumissa. 

Mua hävettää meidän koti. Ei siksi että olisi sotkuista tai ahdasta vaan kun talo on niin vanhanaikainen. 80-luvun tönö puolipaneeleineen. Itsellä ei ole remonttiosaamista, miestä ei kiinnosta.

Ihan turhaa joku kodin häpeäminen tai alemmuudentunto ylipäänsä. Mitään merkitystä ei ole ihmisen omaan arvoon ja ihanuuteen sillä, asuuko palatsissa luksusoloissa vai kotoisassa 80-luvun puolipaneelitalossa.

Molemmiss on oma tunnelmansa ja viehätyksensä.

Eri asia on epäsiisteys tai törkyisyys. Jos on laiskuutta, niin sit voi hävetä

Välillä pyykit kasaantuu esim.masentuneilla. Kaverit auttamaan pullakahvipalkalla.

Nyt pitää kysyä, mikä h******* kotihäpeä? Häpeääkö joku omaa kotiaan? Miksi?

Vierailija kirjoitti:

Mua hävettää meidän koti. Ei siksi että olisi sotkuista tai ahdasta vaan kun talo on niin vanhanaikainen. 80-luvun tönö puolipaneeleineen. Itsellä ei ole remonttiosaamista, miestä ei kiinnosta.

Meidän talo: vaaleanvihreät puolipaneelit, alkuperäiset, puunväriset kaapistot eteisessä ja huoneissa, tiilitapetit… Mitään ei saada aikaiseksi.

Alkuperäinen 80-luvun vessa sentään rempattiin. Pönttö oli varmaan 40-vuotias, ja siihen ahdisti istahtaa. Vessa näytti ulkohuussilta.

Vuosi ollaan asuttu. Eli yhden nurkan vuosivauhtia…

Liian suuri hävettää vielä enemmän kuin pieni ja naapureitakin voi hävetä. 

Se auttoi ja auttaa edelleen, että pitää kiinni viikkosiivouksesta. Vaikka ei jaksaisi. Siitä tulee itselle parempi mielikuva omasta kodista. On kotoisampaa jatkuvasti.

Olen iloinen, että minulla on koti. Ovi, jonka taakse voin sulkea muun maailman halutessani. Oma sänky. Ikkuna ja viherkasvi. Ruokaa jääkaapissa. Hanasta puhdasta vettä, sähköä seinästä. Sanitaatio toimii ja patterit pitävät lämpimänä. Se on minun kotini ja se riittää. En häpeä sitä.

Oman ajattelutavan muutos on auttanut sekä se, että nyt koti on enemmän valmis kuin kesken (asuttu 4 vuotta, tehtiin alussa remppaa ja muutettiin sen keskelle). Kyllä hävettää hieman aina kun joku naapuri tai lasten kaverien vanhempi tulee ovelle ja meillä on usein eteinen aivan räjähtänyt. Mutta aina kun huomaan häpeän tunteen, olen tietoisesti välittämättä siitä. Ja siitä, mitä muut ajattelee. Käännän sen mielessäni niin, että minulla on paljon muuta tärkeämpää tekemistä kuin nysvätä kotia, mikä todella onkin totta. Ei minulla olisi esim aikaa kuntoilla jos pitäisin kotia joka päivä tiptop. Ja muutenkin mietin niin, että kotiini tulevat ihmiset tulevat tapaamaan meitä, panostamme kohtaamiseen ja iloiseen tunnelmaan. Ja haluan tavallaan myös näyttää muille, että oikeassa elämässä ei kaiken tarvitse olla niin justiinsa.

Siivosin.