Välillä niin kypsä mieheen

Sama täällä : (

Olet tullut kypsään ikään.

Onko muilla samaa?

Ollaan oltu yhdessä kohta 9 vuotta. Meillä moni asia synkkaa, mutta juuri se ahdistaa eniten, että tuntuu kuin ei voisi olla oma itsensä.

Varsinkin viikonloput ahdistaa. Miehellä ei ole mitään harrastuksia eikä menoja koskaan. Ainoa kodin lisäksi on työ - ja siihen menee kaikki aika.
Oma isäni (!) oli ihan toisenlainen - ja se on hyvä, ettei mies ole kuin hän. Mutta kaipaan perhe-elämään vapautta, että voisi mennä ja tulla. En jaksa sitä, että me nyhjätään aina yhdessä, ellei nimenomaan "keksitä" jotain.

[quote author="Vierailija" time="02.12.2014 klo 10:38"]Olet tullut kypsään ikään.
[/quote]
Ihan ylikypsään

[quote author="Vierailija" time="02.12.2014 klo 10:41"]

Onko muilla samaa? Ollaan oltu yhdessä kohta 9 vuotta. Meillä moni asia synkkaa, mutta juuri se ahdistaa eniten, että tuntuu kuin ei voisi olla oma itsensä. Varsinkin viikonloput ahdistaa. Miehellä ei ole mitään harrastuksia eikä menoja koskaan. Ainoa kodin lisäksi on työ - ja siihen menee kaikki aika. Oma isäni (!) oli ihan toisenlainen - ja se on hyvä, ettei mies ole kuin hän. Mutta kaipaan perhe-elämään vapautta, että voisi mennä ja tulla. En jaksa sitä, että me nyhjätään aina yhdessä, ellei nimenomaan "keksitä" jotain.

[/quote]

Ihan kuin minun kynästäni... Minäkään en jaksa oman miehen alituista kotona nyhjäämistä ja sohvan nurkassa istumista/tietsikalla pelaamista. Kamalaa, ettei isolla miehellä ole muuta "elämää" kuin työ ja kotona nuokkuminen! Kun tavattiin parikymmentä vuotta sitten, hän oli liikunnallisestikin aktiivinen ja sosiaalinen tapaus, nyt kaikki tuollainen on jäänyt. Itse olen aktivoitunut vuosien saatossa ja lasten kasvamisen myötä myös liikunnallisesti,  olisi kiva liikkua yhdessäkin, mutta en saa äijää sohvannurkasta mihinkään :( Oikein harmittaa, en tiedä kauanko jaksan vielä katsoa tuota plösähtänyttä, harmaaihoista ja alituiseen äkäistä miestä...

Meillä ehkä yksi ongelma on myös se, ettei ole oikein sellaista sosiaalista elämää tai vaikka viikonlopun yli "kantavia" tapoja.

Mietin just viime yönä (en saanut unta), että omassa lapsuudessa turva tuli arjen ennalta arvattavuudesta. Lauantaisin äiti siivosi aamulla, kävi sitten jumpassa, lenkillä (kävely) ja ip leipoi pullaa. Isä nukkui pitkään, kävi torilla kävellen, sen jälkeen ehkä pistäytyi töissä ja iltapäivällä laittoi ruokaa. Söimme siinä klo 17 maissa ruoan ja sitten oli jälkkärinä pullaa. Aina.

Sunnuntaisin tehtiin jotain yhdessä, aamut oli pitkiä ja laiskoja. Puolilta päivin käytiin ulkona tai minä menin kaverin kanssa pihalle leikkimään. Syötiin joskus ip. Sitten läksyt jos olin kouluiässä. Ajoissa nukkumaan. Vanhemmat saattoi käydä lenkillä tai jompikumpi töissä kääntymässä (yrittäjiä). Arki jotenkin vain meni eteenpäin.

Nyt me asutaan "korvessa", josta on aina lähdettävä jonnekin. Lapsille ei ole kavereita, eli tappelevat keskenään. Naapureita ei ole, joiden kanssa törmätä pihalla ja jutella. Ulkolenkit on lähinnä maantien laitaa. Aargh. Ehkä tänne ei olis ikinä pitänyt muuttaa. Suostuin miehen takia, kun hän halusi ok-talon... Mutta taidan olla liian kaupunkilainen tänne, katunut jo 7 vuoden ajan.