Kun elämäänsä vain vihaa

Tilanteeni on, että inhoan elämääni. Olen inhonnut sitä jo vuosikaudet jostain teini-iästä asti, käynyt psykoterapiassakin siitä syystä, eikä mikään tuo helpotusta tähän tunteeseen.

Kaikista typerintä on, että minulla on kaikki muut asiat kunnossa. Olen työelämässä jo monettako lie vuotta, minulla on hyvä ja tasapainoinen parisuhde, välittävät vanhemmat ja sisarukset, katto pänpäällä ja jonkin verran myös vasraa tehdä asioita, vaikka palkkani ei olekaan kummoinen. Siitä kaikesta huolimatta sana onnellinen ei kuvaa minua lainkaan. En vain ole tyytyväinen elämääni, enkä edes tiedä mitä tekisin toisin ollakseni sitä. Todennäköisesti vika on siinä, että olen tuntenut teinistä asti olevani jumissa oravanpyörässä ilman pakokeinoa, mutten osaa varmaksi sanoa.

Minulta puuttuvat unelmat ja motivaatio. Aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Äidilläni tuntuu olevan samaa vikaa. Hän yrittää täyttää sisällänsä kalvavaa tyhjiötä milloin milläkin ja olen havainnut, että alan toimia pikkuhiljaa samoin. Mikään ei kuitenkaan täytä tätä tyhjiötä. Mitä tässä voi tehdä? En voi miljardiomaisuuttakaan pieraista yhtäkkiä nenäni eteen tyhjästä, jotta voisin kokeilla surutta kaikkea. Se ainakin ratkaisisi oravanpyöräongelman. Alan olla tilanteeseeni todella uupunut ja alan harkita lääkäriin menoa sairasloman toivossa, koska en enää vain millään jaksa tätä. Olen jopa hieman katkera vanhemmilleni siitä, että olen olemassa. Rehellisesti sanottuna jokin syöpädiagnoosi olisi minulle helpotus, mutta siinä on se vaara, että sairaslomalla saattaisin alkaa nauttia elämästäni, mikä tuntuu olevan tämän maailmankaikkeuden silmissä synti. Toisaalta en tiedä korjaisiko sekään tilannetta. Ehkä olen vain pysvästi kykenemätön tuntemaan onnellisuutta, yritin löytää sitä sitten pienistä tai suurista asioista sisältäni ja ympäriltäni. Kykenen tuntemaan mielihyvää hetkellisesti, mutta se ei kestä kuin sen hetken.