Äitini nauraa kaikkien saavutuksille ja pyrkimyksille.

Olen nelikymppinen ja minulla on mennyt koko elämä ymmärtää äitiäni, enkä ole siinä vieläkään onnistunut. Yksi outo asia on tämä nauraminen. Se ei ole sitä sosiaalista naurahtelua, mitä monet naiset tekee, vaan hän nauraa "hoho" kaikelle, mikä on muille tärkeää. Tavallaan se on jopa sellaista "olen ylpeä sinusta" -naurua, mutta osa siitä tarkoittaa että "mikä oikein luulet olevasi". Osittain se on ihan puhdasta pilkkaa.

Voi kuulostaa tyhmältä analysoida paria hohotusta, mutta äitini on ihminen, josta ei saa mitään irti, ja silti hän ilmaisee mielipiteensä kaikesta.

Inhottavinta oli, kun lapseni näytti hänelle piirustustaan, josta oli tosi ylpeä. ÄIti nauraa hohotti lyhykäisesti ja äänekkäästi, tapansa mukaan. Lapsi loukkaantui siitä todella pahasti! Hän on ikävä kyllä jo omaksunut mummolassa sen säännön, että tunteita ei saa näyttää, ja meni piiloon itkemään. Tietenkin menin lohduttamaan. Mutta hän ei ole sen jälkeen tullut enää näyttämään piirustuksiaan, vaan piilottaa ne! Olen niin vihainen äidilleni tästä! Sanoin hänelle siitä ja hän vastasi, ettei tarkoittanut sillä mitään ja kyllä se lapsi siitä tokenee. Aargh!

Olen vuosien saatossa vähentänyt äidin näkemistä tosi paljon. En halua, että ne harvat tapaamiset traumatisoi lapseni. Äitini on 50-luvulla syntynyt ja köyhästä perheestä. Onko tämä muille nauraminen tuon sukupolven edustajille tyypillistä? Minua se häiritsee ja ärsyttää ja loukkaa.