Lue keskustelun säännöt.
Kavereita on mutta ei sukulaisia - tunnen itseni tosi ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi
04.09.2021 |
Minulta on lapsuudenperhe yhtä lukuun ottamatta jo kuollut. Serkut ja muut eivät pidä yhteyttä, itse yritin olla aktiivinen mutta en enää jaksa.
Puoliso on ja kavereitakin, mutta tunnen silti itseni välillä tosi yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Muilla ympärillä on lapsuudenperheet joiden kanssa viettää kesät ja pyhät. Meillä ei oikein ketään. Kavereiden kanssa viettäisin mutta viettävät perheittensä kanssa, vaikka moni heistä ei edes haluaisi - siihen on vain totuttu.
Kohtalontovereita?
Kommentit (27)
Ajattelitko hankkia omia lapsia? Joo kyllä on outo olo kun muilla on äidit ja isät ja lapsilla isovanhemmat. Juhlapyhinä korostuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä toinen samanlainen. Kaiken huipuksi miehenikin on ainoa lapsi, jonka vanhemmat ovat kuolleita. Joka ikinen joulu joutuu selittämään ihmisille sitä, että miksei lähde vanhempien luokse jouluna tai vanhemmat tule jouluna kylään meille.
Serkkuja ei kiinnosta yhteydenpito tippaakaan.
On kyllä surullista. Ei tuohon oikein voi mitään lohtua tuoda. Paitsi että hyväksyy tilanteen, tai perustaa itse perheen jos voi/haluaa. Vaihtoehtoisiakin pyhienviettotapojakin on, esim reissuun lähtö. Onneksi teillä on toisenne! Jotkut viettävät pyhät täysin yksin, tai yksinäisille tarkoitetussa tapahtumassa.
Yksinäisyys on ihmiskunnan pahin syöpä.
Vierailija kirjoitti:
Ajattelitko hankkia omia lapsia? Joo kyllä on outo olo kun muilla on äidit ja isät ja lapsilla isovanhemmat. Juhlapyhinä korostuu.
Tätä olen paljon pohtinut. En halua että lapseni joutuisi täyttämään jotain aukkoa elämässäni. Ja korostuisiko yksinäisyys sitten vaan, kun lapsillakaan ei olisi sukulaisia lähellä. Iän puolesta vielä varmaan onnistuisi.
ap
On paljon yksinäisiä vanhuksiakin, olen kuullut vara-isovanhempi toiminnasta. Onhan se oudon kuuloista, mutta miksipä ei voisi olla hyväkin asia. Siis varsinkin jos lapsia mietitte.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinulla on luultavasti kohtalotovereita, jotka vaan ei pidä asiasta melua. Voisivatko kaikki kerätä voimansa yhteen ja jos löytyisi samanhenkisiä, ehkä luoda uusia tuttavuuksia, ystävystyä ajan kanssa?
Kumpi on paras tai pahempi. Sen ettei ole sukulaisia vai se, ettei ole ystäviä.
Kaverit voi kuitenkin valita, mutta sukua ei. Itselläni on molempia, mutta kun puhutaan lujista ystävyyssuhteista, niin oikea ystävä on voittamaton ihmissuhteissa. Oletan, että sinulla on kavereissa muutama ystävä, oikea sydänystävä, jonka kanssa olet sielunkumppani.
Itse koen, että lähisukulainen ei voi olla sielunkumppani. Sielunkumppanin kanssa voi puhua kaikista asioista( aroistakin) , mutta ei sukulaisen kanssa voi.
Olen kiitollinen muutamasta tosiystävästä. Heitä ei pidä olla monta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on luultavasti kohtalotovereita, jotka vaan ei pidä asiasta melua. Voisivatko kaikki kerätä voimansa yhteen ja jos löytyisi samanhenkisiä, ehkä luoda uusia tuttavuuksia, ystävystyä ajan kanssa?
Niinpä, tällaisia yhdistyksiä, nettisivuja mistä löytää vertaisia tai kerhoja mitä tahansa nykyään nyt onkaan niin pitäisi olla enemmän. Ajatelkaa yhteinen ystävien kanssa vietetty joulu, jonkun kotona, vuokramökillä tai vaikka reissussa.
Vierailija kirjoitti:
Täällä toinen samanlainen. Kaiken huipuksi miehenikin on ainoa lapsi, jonka vanhemmat ovat kuolleita. Joka ikinen joulu joutuu selittämään ihmisille sitä, että miksei lähde vanhempien luokse jouluna tai vanhemmat tule jouluna kylään meille.
Serkkuja ei kiinnosta yhteydenpito tippaakaan.
On varmaan aika tavallista, että serkukset etääntyvät toisistaan viimeistään silloin, kun yhteiset isovanhemmat kuolevat. Paitsi jos serkusten vanhemmat pitävät edelleen tiiviisti yhteyttä sisaruksiinsa. Mä vietin monet lapsuuteni kesät maalla mummolassa ja siellä oli suurin osa serkuistanikin. Oltiin tosi läheisiä. Mutta kun mummi ja vaari kuolivat, ajauduttiin erilleen. Häissä ja hautajaisissa vielä tavattiin, mutta mitä enemmän tuli ikää, sitä vähemmän oltiin enää tekemisissä. Ja lopulta ei ollut enää edes tätien, setien ja enojen hautajaisiakaan. Ne oli jo kaikki vietetty ja sen jälkeen ei ollutkaan enää mitään yhteistä.
Siskoni on mun paras ystäväni ja ollaan asuttukin jo 30 vuotta naapureina. Serkusten suhde on sen vuoksi aina ollut läheinen ja lämmin. Esikoisemme olivat samalla luokalla koulussa ja kuopukset samassa päiväkodissa. Miltei kuin olisivat sisaruksia. Vaikea kuitenkin sanoa, ollaanko minä ja siskoni koossa pitävä voima. Kun me aikanaan kuolemme, jaksaako nuorempi sukupolvi ottaa hoitaakseen yhteisten joulujen yms järjestämisen. Nyt ainakin tuntuu, että pandemia-aika on muuttanut tilannetta. Ei vietetä enää kenenkään syntymäpäiväjuhlia eikä ole muitakaan koko porukalla tapaamisia ollut puoleentoista vuoteen (ennen pandemiaa yhteisiä juhlia oli noin 15 kertaa vuodessa). Koska osa porukasta on riskiryhmää ja osa taas työssä, jossa ei ole mahdollista suojautua koronatartunnalta.
Omassa suvussani olen todennut, että jonkun tai joidenkin täytyy olla kantava voima, joka pitää suvun yhdessä. Jos ihmiset toisiinsa liittävä tekijä katoaa, suku hajaantuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on myös pieni suku ja vielä vaikealuonteisia yllättävän iso osa heistä. Parhaat ihmissuhteet olen saanut omasta perheestä, siis mies ja lapset. On ihanaa tehdä asioita porukalla, tänäänkin ollaan lähdössä retkelle.
Lasten saaminen toi myös uutta syvyyttä kaverisuhteisiin, kun pyydettiin kummeiksi. Useimmat heistä ryhtyivät hienosti uuteen rooliinsa, yhtä pitää muistutella jopa lapsen syntymäpäivästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on luultavasti kohtalotovereita, jotka vaan ei pidä asiasta melua. Voisivatko kaikki kerätä voimansa yhteen ja jos löytyisi samanhenkisiä, ehkä luoda uusia tuttavuuksia, ystävystyä ajan kanssa?
Niinpä, tällaisia yhdistyksiä, nettisivuja mistä löytää vertaisia tai kerhoja mitä tahansa nykyään nyt onkaan niin pitäisi olla enemmän. Ajatelkaa yhteinen ystävien kanssa vietetty joulu, jonkun kotona, vuokramökillä tai vaikka reissussa.
Mistä tällaisen löytää? Olisin heti mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä - sukulaiset asuu muissa maissa, itseni ikäisiä kiinnostaa vain parisuhteensa ja perheensä, kumppania en ole löytänyt… Toisaalta en kaipaa ihmisiä vain siksi, että heitä olisi ympärillä, vaan enemmän sellaisia, joiden kanssa voisi tehdä erilaisia juttuja ja käydä eri paikoissa. Valitettavasti niin harvoja vain kiinnostaa yhtään mikään ja pandemia on tehnyt ihmisistä vieläkin passiivisempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sukulaisia toki voi olla enemmän kuin tiedät. Jos tekee DNA-testin, palvelu ilmoittaa sinulle löytyneistä pikkuserkuista jne.
Minulla taas on lapsuudenperhe mutta silti yksinäistä. Emme tee asioita yhdessä, emme vietä kesiä tai pyhiä yhdessä. Nimellistä yhteydenpitoa, ei henkistä läheisyyttä. Minäkin olen kateellinen niille joilla on perhe ja läheiset välit.
Täällä kohtalotoveri. Mun narsistivanhemmat on elossa mutta en ole ollut reilu 15 vuoteen väleissä. Ovat edelleen niin toksisia ja aggressiivisia, ja isäni on ollessani aikuinen käynyt käsiksi minuun kerran jos toisenkin.
Lapsillani ei ole isovanhempia ollenkaan.
Miehen puolelta on yksi isovanhempi mutta on mt-ongelmainen erakko eikä osaa/halua oll tekemisissä.
Sama juurettomuus ja yksinäisyys on mullakin, eristäytynyt olotila, on kuin yksinäinen saari valtameressä. Ei koskaan siis mitään suvun/yhteisön juttuja vaan aina joulut, perhejuhlat vaan oman perheen kesken.
Harmittaahan se mutta tällaista se elämä vaan on. Osa meistä saa umpisurkeat vahingoittavat vanhemmat ja ei niistä ole millään lailla apua, tukea tms elämässä koska ei he sellaiseen pysty.
Mun vanhemmat ei ole nähneet lapsiani kuin kerran sukujuhlissa, ja kahta nuorinta ei koskaan. En aio lapsiani altistaa samalle pelolle ja väkivallalle josta kärsin itse lapsuuden ja nuoruuden (ja jopa aikuisuudessakin).
Tsemppiä aplle, meitä on muitakin.
Täällä myös yksi! Ollaan molemmat nuorina menetty molemmat vanhemmat ja neidän lapset ei ole koskaan nähneet isovanhempiaan.
Sellaisen neuvon antaisin, että jos teet lapsia, niin pidä huoli että sulla olisi ainakin yksi sellainen henkilö johon voi vaikka sairastuessaan turvata, varsinkin silloin kun lapset ovat pieniä. Oli aika karua kun mies oli työmatkoilla ja mulla umpisuolentulehdus, melkein puhkesi ennenkuin mies ehti kotiin, samoin kaikki okesennustaudit ja kuumeet, jos olet itsekin kipeänä.
Kyllä joskus oli niin ikävä äitiä, että itku tuli, mutta selvittiin kuitenkin.
Vierailija kirjoitti:
On paljon yksinäisiä vanhuksiakin, olen kuullut vara-isovanhempi toiminnasta. Onhan se oudon kuuloista, mutta miksipä ei voisi olla hyväkin asia. Siis varsinkin jos lapsia mietitte.
Täällä paikkakunnalla vain care.com välittää varaisivanhempia, 30-35e/h.
Ymmärrän että jotain toki pitää maksaa mutta tuo on vähän liian tyyristä. Joku 10-15e/h niin lapsiperheillä voisi olla varaa siihen.
T. Myös isovanhemmaton perhe
Itselläni ei ole läheisiä sukulaisia, perhettä, puolisoa eikä syviä ystävyyssuhteita. Löytyy vain kourallinen harvoin yhteyttä pitäviä hyvänpäivän tuttuja ja työkaverit. Olisin ikuisesti iloinen puolisosta tai hyvistä ystävistä...
Otan osaa.
Voit kuitenkin kantaa lapsuudenperheen muistoa mukanasi ja saat ehkä siitä lohtua.
Minulla on vielä perhe mutta heistä on vain huolta ja murhetta.
Teen kaikkeni etten anna heidän pilata elämääni.
Äidilläni on narsistinen persoonallisuushäiriö. Hän on ollut lapsuudessani väkivaltainen ja nyt hän vain varastaa minulta, valehtelee ja tekee petoksia.
Ja viimeksi kun keskustelin kateellisen ja katkeran veljeni kanssa sain häneltä vain tappouhkauksia.