Luulin ennen, että empatiakyky on yliarvostettu - en luule enää

Ajattelin, että empatian korostaminen on joku naisten pakkomielle, ja että sen merkitystä yliarvioidaan. Olen kuitenkin kokemusten myötä oppinut, että todella monelta sitä puuttuu ja että sen puuttuminen tekee ihmisestä itsekkään ja omahyväisen.

Kaikki tämä on valjennut minulle, kun olen joutunut kärvistelemään terveysongelmien kanssa. Yhtäkkiä ihmiset ovat vain haihtuneet. Ei siinä vielä mitään, mutta nämä samat ihmiset ovat tukeutuneet minuun, kun heillä itsellään on ollut ongelmia. Kaksi eri ystävää ja veljeni ovat aikoinaan kaikki, pitkän parisuhteen kariuduttua, hakeneet minusta turvaa. Kuukausien ajan kuuntelin heidän murheitaan, ihan jopa mielelläni, vaikka tuntui pahalta heidän puolestaan. Kun minulla on mennyt huonosti, kukaan ei ole halunnut kuulla ongelmistani (ei, minulla EI ole tapana valittaa asioista ja tylsistyttää muita murheillani), vaan ovat vaihtaneet aihetta, koska heitä ei kiinnosta minun asiani.

Kerrankin kaverini soitti minulle juuri kun olin päässyt sairaalasta (tuuperruin keskelle katua ja ambulanssi poimi kyytiin). Kuultuaan että olin kävelemässä sairaalasta kotiin, hän vain vaihtoi puheenaihetta. Veljeni taas loukkaantui kun en päässyt hänen poikansa futismatsiin, koska olin liian sairas. Näitä esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Yksi kaveri taas käänsi katseen pois minusta, jos mainitsinkin jotain omasta elämästäni, vaikka ennen sitä oli puhunut yli puoli tuntia putkeen omasta työstään.

Oli empatiasta mitä mieltä hyvänsä, ihmissuhteissa se on välttämätöntä. Jos huomaan, että joltakulta sitä puuttuu, en kykene enää ottamaan tätä kovinkaan vakavasti. Kevyttä pinnallista rupattelua voin empatiavajeesta kärsivän kanssa harjoittaa, mutta sen syvemmälle en mene. He eivät sitä ansaitse. En ole enää tekemisissä näitten ystävieni, tai edes veljeni kanssa.