Lue keskustelun säännöt.
Eheytyminen traumaattisesta lapsuudesta
17.08.2021 |
Onko täällä muita, jotka ovat eheytyneet traumaattisesta lapsuudesta? Lapsuuteni oli täyttä helvettiä ja nyt vuosien terapian jälkeen olen alkanut, jonkun verran eheytymään. En vieläkään ole täysin kunnossa, mutta voin paljon paremmin.
Äitini on kasvattanut minut syyllistämällä, kontrolloimalla, haukkumalla, uhkaamalla ja manipuloimalla. Hän loi propagandan, kuinka hän on maailman ihanin ja rakastavin äiti. Minä olin aivan kamala lapsi, jota kukaan ihminen ei tulisi koskaan rakastamaan. Hän nyt niin upea ihminen, joka suostui jopa tällaista hirviölasta rakastamaan. Ja uskoin sen pitkälle aikuisikään asti, että olen kamala ihminen.
Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin uskoa häntä. Olin totaalisen yksin, avuton ja ainoa keino oli paeta mielensisäiseen maailmaan missä olin edes pienen hetken turvassa. Aamuisin en halunnut herätä uuteen painajaiseen, ruoka ei enää maistunut, en nauttinut enää mistään ja halusin kuolla pois. Aloin kärsiä hengenahdistuksesta ja itsemurhapäänsäryistä.
Sairastuin jo nuorena, jonkin tasoiseen dissosiaatiohäiriöön. Koin itseni irralliseksi omasta ruumiistani ja en edes kokenut olevani enää elossa. Vuosien terapian seurauksena olen saanut rakennettua turvallisuudentunnetta, että koen jollain tavalla olevani turvassa omassa kehossa. Elossa en koe vieläkään aina olevani.
Vieläkin pelkään kauhulla opetella minulle tärkeitä asioita. Mitä tärkeämpi harrastus, niin en uskalla edes aloittaa. Ehkä en ansaitse mitään hyvää tai olen jo lähtökohtaisesti siinä huono, joten turhaan edes yritän.
Olen päässyt jo yli vihasta äitäni kohtaan, mutta silti en enää halua häntä elämääni. En halua enää sinne pimeyteen mihin joutuisin taas. Osaan nykyään vetää rajat ja näen maailman pikkasen kauniimpana paikkana, kuin ennen. Joten olen hyvin toiveikas tulevaisuuden suhteen.
Kommentit (8)
Minunkin lapsuus oli helvettiä. Äiti samanlainen, kuin sinulla AP. Lisäksi sain osakseni fyysistä väkivaltaa, insestiä. Olin riekale. Pahinta mitä äitini suusta olen insestistä kuullut oli, että "itse olet itseäsi tyrkyttänyt".
Haparoivin askelin aikuisena onnea täynnä, valmistauduin ensimmäisen lapseni kohtaamiseen. Nautin vauvastani, kunnes lapsen kasvaessa, kompastuin ja pahasti. Silloin aloitin pitkäkestoisen, elämän mittaisen terapian. Pala palalta eheydyin. En ole tekemisissä vanhempieni kanssa, voin todella hyvin.
Vuosien koitosten jälkeen, perheeni on kasvanut, olen useamman lapsen äiti. Toimimme myös mieheni kanssa sijaisvanhempina.
Sinä itse määrität onnesi. Onnea matkaan ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minunkin lapsuus oli helvettiä. Äiti samanlainen, kuin sinulla AP. Lisäksi sain osakseni fyysistä väkivaltaa, insestiä. Olin riekale. Pahinta mitä äitini suusta olen insestistä kuullut oli, että "itse olet itseäsi tyrkyttänyt".
Haparoivin askelin aikuisena onnea täynnä, valmistauduin ensimmäisen lapseni kohtaamiseen. Nautin vauvastani, kunnes lapsen kasvaessa, kompastuin ja pahasti. Silloin aloitin pitkäkestoisen, elämän mittaisen terapian. Pala palalta eheydyin. En ole tekemisissä vanhempieni kanssa, voin todella hyvin.
Vuosien koitosten jälkeen, perheeni on kasvanut, olen useamman lapsen äiti. Toimimme myös mieheni kanssa sijaisvanhempina.
Sinä itse määrität onnesi. Onnea matkaan ❤️
Kiitos vastauksesta. Mahtavaa, että voit nykyään hyvin ja olet onnellinen lapsuudestasi huolimatta. Itsekin kompastuin vasta aikuisena ja turvallisessa ympäristössä. Haluan jatkaa eheytymistä ja voida vielä paremmin, mutta matkaa on vielä jäljellä. AP.
Traumaattinen väkivaltalapsuus julman narsistin lapsena. En ole saanut mitään apua tai tukea asian käsittelyyn koska on liian ”reipas” ja työkykyinen, apua olen muutamaan otteeseen hakenut mutta tyssää aina siihen kun en ole masentunut. Jotenkin oletetaan että vasta masennus on se jossa tilanteeseen suhtaudutaan vakavasti, ja jos sitä ei ole niin mitään tukea ei sitten anneta.
Olen oppinut lempeästi hyväksymään sen että tästä ei täysin toivu koskaan ja vaikea se on toipua, koska kaltoinkohtelua ja väkivaltaa on yhä tarjolla aina jos erehdyn vähänkään olemaan vanhempiini yhteydessä. Isäni siis on edelleen väkivaltainen ja käy käsiksi pieninmästäkin erimielisyydestä. En voi oman turvallisuuteni takia juuri pitää yhteyttä, kerta vuoteen soitan äidilleni ja siinäpä kaikki.
Tällaista se on, ja tavallaan asian hyväksyminen helpottaa. Väestöstä 15% on luonnevikaisia ja hekin saavat lapsia, joten joku aina kuuluu sitten tuohon sakkiin jolla on kamala lapsuus, minä nyt huonolla tuurilla sitten synnyin pers.häiriöisen lapseksi.
Asian kestän muuten mutta se on erittäin uuvuttavaa että hyvien perheiden lapset, tuttavat siis, syyttelevät minua välien jäisyydestä vanhempiini ja ällistelevät miksen vietä jouluja ja juhannuksia vanhemmillani tai vie sinne lapsiani. He jotenkin vertaavat omiin ihaniin vanhempiinsa ja eivät tajua että mun tilanne ei ole ollenkaan sama kuin heillä. Tämä ahdistaa eniten, eli siis muiden tuomitseminen. Mulle on jopa tiuskaistu että olet varmaan vaikea ja paha ihminen kun olet pilannut välisi vanhempiin, varmaan olet tehnyt kaikkea kamalaa.
Niin… lapsihan se on syyllinen tähän…
Vierailija kirjoitti:
Traumaattinen väkivaltalapsuus julman narsistin lapsena. En ole saanut mitään apua tai tukea asian käsittelyyn koska on liian ”reipas” ja työkykyinen, apua olen muutamaan otteeseen hakenut mutta tyssää aina siihen kun en ole masentunut. Jotenkin oletetaan että vasta masennus on se jossa tilanteeseen suhtaudutaan vakavasti, ja jos sitä ei ole niin mitään tukea ei sitten anneta.
Olen oppinut lempeästi hyväksymään sen että tästä ei täysin toivu koskaan ja vaikea se on toipua, koska kaltoinkohtelua ja väkivaltaa on yhä tarjolla aina jos erehdyn vähänkään olemaan vanhempiini yhteydessä. Isäni siis on edelleen väkivaltainen ja käy käsiksi pieninmästäkin erimielisyydestä. En voi oman turvallisuuteni takia juuri pitää yhteyttä, kerta vuoteen soitan äidilleni ja siinäpä kaikki.
Tällaista se on, ja tavallaan asian hyväksyminen helpottaa. Väestöstä 15% on luonnevikaisia ja hekin saavat lapsia, joten joku aina kuuluu sitten tuohon sakkiin jolla on kamala lapsuus, minä nyt huonolla tuurilla sitten synnyin pers.häiriöisen lapseksi.
Asian kestän muuten mutta se on erittäin uuvuttavaa että hyvien perheiden lapset, tuttavat siis, syyttelevät minua välien jäisyydestä vanhempiini ja ällistelevät miksen vietä jouluja ja juhannuksia vanhemmillani tai vie sinne lapsiani. He jotenkin vertaavat omiin ihaniin vanhempiinsa ja eivät tajua että mun tilanne ei ole ollenkaan sama kuin heillä. Tämä ahdistaa eniten, eli siis muiden tuomitseminen. Mulle on jopa tiuskaistu että olet varmaan vaikea ja paha ihminen kun olet pilannut välisi vanhempiin, varmaan olet tehnyt kaikkea kamalaa.
Niin… lapsihan se on syyllinen tähän…
Ei ole kenenkään asia tuomita sinun päätöksiä tai elämää. Jos he eivät ymmärrä tilanettasi ja edelleen kritisoivat sinua, niin ovatko nämä tuttavat sinulle hyväksi? Voiko sellainen ihminen olla hyvästä perheestä, joka sanoo sinulle et olet kamala ihminen? Minusta ei ole. Hyvästä perheestä tullut ihminen ei puutu toisen elämään, syyllistä, kritisoi tai arvostele toista. Tämän olen itse oppinut vuosien terapiassa ja osaan vetää tähän jo rajat.
Toivon, että pääsisit terapiaan ja saisit apua elämänhallintaan. Minusta teet oikein, kun et ole tekemisissäsi vanhempien kanssa. Sinun täytyy pitää huoli itsestäsi. Kaikkea sinulle ❤️
Yritän kovasti toipua, työtä riittää pitkäksi aikaa. Kaksi vuotta terapiaa takana ja nyt oon siinä vaiheessa etten enää pelkää terapeuttia niin paljon ja puhunkin jonkin verran. Yritän sisäistää sen ettei vika ollut mussa, äitini on vain jollain tavalla sairas ihminen, en ansainnut sitä kaikkea. Se hakkasi mua, hallitsi pelolla koko lapsuuteni, yritti pilata välini isäni kanssa (jossain määrin onnistuen muttei onneksi lopullisesti). Koko ajan esitti että mä olin niin hankala lapsi, itki viranomaisten edessä kuinka kaikkensa on yrittänyt. Ja esitys meni läpi melkeen kaikille. Mulla on ollut pienestä asti selektiivinen mutismi (ahdistuneisuushäiriö joka vaikeuttaa puhumista) johtuen ilmeisesti siitä että isä käski olemaan hiljaa, äiti suuttui jos en puhunut, jos puhuin liikaa, liian hiljaa tai väärästä aiheesta. En enää juurikaan puhunut, vain niille joihin luotin ja sellaisia ei paljon ollut. Isäpuoli oli väkivaltainen sekakäyttäjä ja ja katsoin vierestä kun se hakkasi äitiä, pelkäsin että äiti kuolisi. Mua se hakkasi joskus, ja raiskasi kun olin 9v. Sitä kesti kymmenisen vuotta. Sanoin kerran äidille että se löi mua, äiti totesi ettei se mua satuttaisi. Ja ei sillä olisi ollut väliäkään, mulle sai tehdä mitä vain. Äidin kaveri raiskasi mut muutaman kerran kun olin 12-15v. Äiti nauroi joskus että tyyppi taisi olla ihastunut muhun. Tosi hauskaa, olin lapsi ja mies äitini ikäinen.. Koulussa kiusattiin vuosien ajan, haukuttiin ja hakattiin. Opettajat inhosi puhumattomuuttani.
Olin 16v. kun mut huostaanotettiin, siinä vaiheessa kun vihdoin uskalsin kertoa että äiti hakkasi mua niin ei mua uskottu. Olin jo äitiä isompi ja sehän alkoikin väittää mua väkivaltaiseksi. Ja koska näytin vihaiselta (koska mua pelotti aina) niin mä olin sitte muka syypää kaikkeen. Enkä todellakaan koskaan ollut väkivaltainen, en halunnut olla kuin äitini. Olin neljä vuotta laitoksissa, kolme vuotta paikassa jossa koin väkivaltaa. Piti keittää hoitajille kahvit, siivota ja jos sanoin ettei ollut mun homma niin kiristettiin. En uskaltanut mennä musiikkikerhoon sun muihin, niin paljon ihmisiä, joten mut vietiin väkisin. Ensin käärittiin mattoon, eikä millään kivalla tavalla vaan olin jatkuvasti mustelmilla, sitte sidottiin pyörätuoliin. Ei ollut mitään ihmisarvoa. Lääkityksestä en saanut puhua lääkärille vaikka siitä tuli ihan hirveä olo, verenpainekin nousi ja mietin että kestääkö mun elimistökään enää. Kerran mut pakotettiin puhumaan psykologille, lopulta makasin lattialla kun hoitajat piti kiinni, Yksi hoitaja väänsi mun nilkan niin ettei se koskaan tule kuntoon, rustopinta kärsi liikaa. Psykologi uhkasi että niin kävisi uudestaan ellen menisi sen luo sanomaan etten halua puhua sille enää. Kaiken kärsimyksen jälkeen todettiin etten pääse psykoterapiaan, ei oo varaa. Toimintaterapiaan olisin voinut kyllä päästä. Eli ongelma olikin mun puhumattomuus. Mut kuten nykyinen terapeuttini totesi, on vaikeaa puhua siitä miksi puhuminen on vaikeaa. Hakeuduin sille siis ite eikä se vaadi mua maksamaan täyttä hintaa, se taitaa oikeesti haluta auttaa. Mulla on mutismin lisäksi dissosiaatiohäiriö ja persoonani on vähän hajalla, sekin selvisi vasta terapian aikana. Äitini kanssa en oo enää tekemisissä, se ei kestänyt sitä että aloitin terapian. Monet ihmiset se on kääntänyt mua vastaan, mun yksi kaverikin on nykyään sen kaveri. Isosiskoanikin yritti manipuloida mut ei onneksi onnistunut, se tuntee mut niin hyvin. Pikkusisko on todella saman kaltainen kuin äiti, sekään ei halua nähdä mua, ja hyvä niin. Ehkä eniten kiroan sitä että lastensuojelusta oli vain haittaa, huostaanotto teki elämästä vain paljon pahempaa. Sitte sitä vain miettii että mihin voi enää luottaa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se vaatii sisäisten uskomusten(mitkä muodostavat pohjan itsetunnolle) muuttamista mutta on se kai mahdollista
Vierailija kirjoitti:
Yritän kovasti toipua, työtä riittää pitkäksi aikaa. Kaksi vuotta terapiaa takana ja nyt oon siinä vaiheessa etten enää pelkää terapeuttia niin paljon ja puhunkin jonkin verran. Yritän sisäistää sen ettei vika ollut mussa, äitini on vain jollain tavalla sairas ihminen, en ansainnut sitä kaikkea. Se hakkasi mua, hallitsi pelolla koko lapsuuteni, yritti pilata välini isäni kanssa (jossain määrin onnistuen muttei onneksi lopullisesti). Koko ajan esitti että mä olin niin hankala lapsi, itki viranomaisten edessä kuinka kaikkensa on yrittänyt. Ja esitys meni läpi melkeen kaikille. Mulla on ollut pienestä asti selektiivinen mutismi (ahdistuneisuushäiriö joka vaikeuttaa puhumista) johtuen ilmeisesti siitä että isä käski olemaan hiljaa, äiti suuttui jos en puhunut, jos puhuin liikaa, liian hiljaa tai väärästä aiheesta. En enää juurikaan puhunut, vain niille joihin luotin ja sellaisia ei paljon ollut. Isäpuoli oli väkivaltainen sekakäyttäjä ja ja katsoin vierestä kun se hakkasi äitiä, pelkäsin että äiti kuolisi. Mua se hakkasi joskus, ja raiskasi kun olin 9v. Sitä kesti kymmenisen vuotta. Sanoin kerran äidille että se löi mua, äiti totesi ettei se mua satuttaisi. Ja ei sillä olisi ollut väliäkään, mulle sai tehdä mitä vain. Äidin kaveri raiskasi mut muutaman kerran kun olin 12-15v. Äiti nauroi joskus että tyyppi taisi olla ihastunut muhun. Tosi hauskaa, olin lapsi ja mies äitini ikäinen.. Koulussa kiusattiin vuosien ajan, haukuttiin ja hakattiin. Opettajat inhosi puhumattomuuttani.
Olin 16v. kun mut huostaanotettiin, siinä vaiheessa kun vihdoin uskalsin kertoa että äiti hakkasi mua niin ei mua uskottu. Olin jo äitiä isompi ja sehän alkoikin väittää mua väkivaltaiseksi. Ja koska näytin vihaiselta (koska mua pelotti aina) niin mä olin sitte muka syypää kaikkeen. Enkä todellakaan koskaan ollut väkivaltainen, en halunnut olla kuin äitini. Olin neljä vuotta laitoksissa, kolme vuotta paikassa jossa koin väkivaltaa. Piti keittää hoitajille kahvit, siivota ja jos sanoin ettei ollut mun homma niin kiristettiin. En uskaltanut mennä musiikkikerhoon sun muihin, niin paljon ihmisiä, joten mut vietiin väkisin. Ensin käärittiin mattoon, eikä millään kivalla tavalla vaan olin jatkuvasti mustelmilla, sitte sidottiin pyörätuoliin. Ei ollut mitään ihmisarvoa. Lääkityksestä en saanut puhua lääkärille vaikka siitä tuli ihan hirveä olo, verenpainekin nousi ja mietin että kestääkö mun elimistökään enää. Kerran mut pakotettiin puhumaan psykologille, lopulta makasin lattialla kun hoitajat piti kiinni, Yksi hoitaja väänsi mun nilkan niin ettei se koskaan tule kuntoon, rustopinta kärsi liikaa. Psykologi uhkasi että niin kävisi uudestaan ellen menisi sen luo sanomaan etten halua puhua sille enää. Kaiken kärsimyksen jälkeen todettiin etten pääse psykoterapiaan, ei oo varaa. Toimintaterapiaan olisin voinut kyllä päästä. Eli ongelma olikin mun puhumattomuus. Mut kuten nykyinen terapeuttini totesi, on vaikeaa puhua siitä miksi puhuminen on vaikeaa. Hakeuduin sille siis ite eikä se vaadi mua maksamaan täyttä hintaa, se taitaa oikeesti haluta auttaa. Mulla on mutismin lisäksi dissosiaatiohäiriö ja persoonani on vähän hajalla, sekin selvisi vasta terapian aikana. Äitini kanssa en oo enää tekemisissä, se ei kestänyt sitä että aloitin terapian. Monet ihmiset se on kääntänyt mua vastaan, mun yksi kaverikin on nykyään sen kaveri. Isosiskoanikin yritti manipuloida mut ei onneksi onnistunut, se tuntee mut niin hyvin. Pikkusisko on todella saman kaltainen kuin äiti, sekään ei halua nähdä mua, ja hyvä niin. Ehkä eniten kiroan sitä että lastensuojelusta oli vain haittaa, huostaanotto teki elämästä vain paljon pahempaa. Sitte sitä vain miettii että mihin voi enää luottaa..
Toivon sydämestäni, että jaksat käydä terapiassa. Eheytymisesi myötä, löydät ainakin yhden ihmisen, johon luottaa❤️
T. Eheytynyt sijaisvanhempi
Just noin. Mitä pidempään sitä vetää perässään. Rakentaa pelkonsa sen varaan. Ei uskalla hengittää ja jatkaa matkaa. Pitää jossain kohtaa osata päästää menneestä irti. Tietää olevansa aikuinen ja olla vain vastuussa itsestään. Mennä eteenpäin. Rakentaa elämää.
Muutaman vuoden päästä huomaat miten pienistä asioista saa hymyn huulille. Niitä hetkiä pitää arvostaa ja kantaa mukana. Mennyttä ei voi muuttaa. Hyvän olon voi aina rakentaa. Vaikka tokkiinsa aikuisenakin välillä tippuu esteitä tielle. Ne ylittää helpommin. Kun hoitaa ne pois ja jatkaa matkaa hassusti hymyillen.