Epätoivo... Ystävän nuorelle lahja?

Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja poika oli ystäväni perheen kautta osa elämääni. Muistan hänet iloisena vesselinä, joka keräsi elokuussa pihan viinimarjapensaat tyhjiksi ja rakasti lennättää kirjavasta silkkipaperista rakentamaansa leijaa. Pojan tulevaisuus näytti kirkkaalta... Koulu sujui hienosti, poika rakasti tarinoita historiasta ja kaukaisten maiden eläimistä. Muistan kuin eilisen sen kauniin alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa pelata koulun jälkeen videopelejä ja lähteä hieman vanhempana kiertämään Eurooppaa. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Pojasta saisi joku ihana tyttö vielä hienon poikaystävän! Pojan vanhemmilla ei ollut varaa mopoon tai mopoautoon, joten yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta, kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Poika varttui ja tultiin vuoteen jolloin lukio alkoi, hänestä tuli muutoksen seurauksena hiljainen ja varautunut. Poika opiskeli edelleen yhteiskuntaoppia loistavin arvosanoin, mutta ilo hänen silmistään oli kadonnut. Olimme huolesta suunniltamme... Laitoimme toiveen armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön vaikutukseen, kenties poika tarvitsi ainoastaan uusia ympäristöjä. Poika pääsikin ensimmäisellä hakukerralla opiskelemaan valtio-oppia, mutta palattuaan kesäksi kotiin opiskelu vuoden jälkeen, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...