Suunnanmuutos suhteessä, toimiiko? Kokemuksia?

Tällä keskustelunavauksella haen kokemuksia tilanteista, joissa nainen (tai miksei mieskin) on ns. laittanut kovan kovaa vasten ja alkanut parisuhteessa antaa sille kumppanille samalla mitalla takaisin. Onko toiminut, vai onko muuttunut pelkäksi valtataisteluksi? Suhde päättynyt pikaiseen eroon?

En hae tällä niinkään mitään "Jartsa petti niin panin kostoksi sen broidia!!" -tarinoita, vaan kokemuksia siitä mitä tapahtuu valtasuhteiltaan epätasa-arvoiselle suhteelle kun toinen ei enää suostukaan nielemään kaikkea.

Esim. omassa parisuhteessani minä olen aina ollut se, joka sovittelee, soittaa perään, odottaa kotona kun toinen menoissaan jne. Nyt TAAS tuli riita kun mies (miesystävä) kilahti aivan mitättömästä asiasta. Ilmoitti, että tämä ilta sitten vietetäänkin eri osoitteissa, ajoi auton parkkiin ja lompsi kotiinsa. Minäkin sitten siitä kävelin kotiin, lähinnä hämmästyneenä siitä mistä tuo nyt noin flippasi. 

Normaalisti tilanne etenisi niin, että olisin soittanut miehelle, vaatinut selitystä hänen törkeälle käytökselleen, yrittänyt perustella omaa kantaani, joko olisin sitten ryöminyt hänen luokseen tai (mikä todennäköisempää) mies olisi todennut että kello on nyt jo niin paljon, katellaan vaikka huomenna illalla hänen harrastuksensa jälkeen. Tai olisi hyvin mahdollista, että ei vastaisi puheluihini lainkaan eikä ainakaan vaivautuisi keskusteleemaan mitään (ilmoittaisi että meni fiilis, ei halua nähdä enää tänään, hyvää yötä moi - ja klik puhelin kiinni).

Mutta nytpä en kertakaikkiaan enää viitsi. En soita, en kysele, en pyytele anteeksi. Soittakoon mies jos enää haluaa. Olen saanut tästä nöyristelystä kyllikseni. Jos mies mun seuraani kestä niin ei pakolla. Jättäköön sitten reilusti. Tai jos aikoo käyttäytyä jatkossakin yhtä mulkusti niin minä jätän hänet tarpeeksi sitä touhua katseltuani.

Mies on suhteessamme niskan päällä, tiedän sen. Osaksi, ksoka asumme hänen kotikaupungissaan missä hänellä on kaikki sukulaiset ja kaverit, mulla ei työpaikkaa lukuunottamatta muuta. Osaksi, koska olen ollut nöyristelevä idiootti ja antanut miehen pompotella minua. Ei hän luonteeltaan ilkeä ole, enemmän uskon siihen, että jos toinen taipuu kaikkeen niin ihminen primitiivisenä elukkana vaan pyrkii hyötymään siitä toisesta sen minkä pystyy. Nöyristely ja anteeksipyytävä olemus ei herätä kunnioitusta ja parisuhde taas ei voi onnistua ilman sitä.