Mies ei välitä

Olen kolmekymppinen nainen, viimeiset 4v parisuhteessa. Ei asuta yhdessä, mutta vietetään aikaa jomman kumman asunnolla lähes joka päivä. Viime aikoina alkanut mietityttää miehen käytös, parisuhteen tulevaisuus, se, onko tämä nyt todella sitä mitä haluan. 

En usko, että mies rakastaa minua. Ei ole toki koskaan sellaista väittänytkään, joskus pari vuotta sitten viimeksi todennut tykkäävänsä. Emme puhu yhteisestä tulevaisuudesta. Mies on ilmoittanut ettei halua koskaan naimisiin. Mies ei tunnu olevan kovin kiinnostunutminun elämästäni. Ei ole 4 vuoden aikana mm. tavannut yhtäkään sukulaistani, ei mielellään lähde minun kaverieni järjestämiin juhliin ja illanviettoihin ym. Hänellä on aikaa vievä harrastus ja varailee harrastusvuoroja sen kummemmin minulta kyselemättä. Ei oma-aloitteisesti esim. osta mulle synttäri- tai joululahjaa, ei vie syntymäpäivän kunniaksi syömään tms. Pakotettuna kyllä, mutta eipä sitten enää ole kovin kiva fiilis.

Seksiä ei ole ollut kuukausiin. Kuulemma ei ole toista naista, ei vaan kiinnosta. Hellyydenosoitukseni pääasiassa torjuu, sanoo haluavansa esim. katsoa rauhassa telkkaria. Ei riitele mistään, mutta kaiken kaikkiaan asenne tuntuu olevan aika välinpitämätön. Olen joskus todennutkin marttyyrinä, että häntä tuskin hetkauttaisi, vaikka liiskaantuisin bussin alle.

Ehkä olen klassinen läheisriippuvainen. Tunnekylmä äiti, poissaoleva juoppoisä, väkivaltainen ja syrjivä isäpuoli. Minulla on ollut yksi ex-poikaystävä. Näin jälkikäteen en tajua miksi. Tyyppi oli nimittäin ruma ja haiseva syöttösika, pienimunainen väkivaltainen luuseri, joka kaiken lisäksi kehtasi rampata vieraan pillun perässä. Nykyään ajatus siitä, että olen ollut intiimissä kontaktissa tuollaisen kuvotuksen (mm. kehuskeli sillä ettei pessyt hampaitaan eikä ollut käynyt hammaslääkärissä intin jälkeen, haisikin siksi mädälle kalalle) toella hämmästyttää ja oksettaa.

Nykyinen miesystävä on vähän eri maata, siisti, tyylikäs, sosiaalinen, asiansa järkevästi hoitava..Toisaalta kaverinsa pääasiassa puolijuoppoja luusereita.

Äh. Kuulostaa kauhelta, mutta on meillä mukavaakin yhdessä. En vaan enää tiedä kannattaako tähän suhteeseen laittaa mitään paukkuja. Kyse ei ole biologisesta kellosta (lapsia en halua eikä mieskään). Olisi vaan ihanaa joskus elämässä kokea, millaista on kun toinen ihminen rakastaa, välittää. Olenko romanttinen haihattelija kun unelmoin miehestä, joka veisi minut syntymäpäivänäni ulos syömään ja sitten teatteriin? Miehestä, joka kävellessämme kadulla kulkisi rinnallani sen sijaan, että marssii muutaman metrin edelläni niin että joudun lyhyillä koivillani kulkemaan hengästyneenä puolijuoksua pysyessäni perässä. Miehestä, joka ei hauku minua epäsiistiksi ja kömpelöksi kun vahingossa läikytän kahvia pöydälle. Miehestä, joka ei nolaa minua kavereidensa edessä osoittelemalla puheeni virheitä ja alkamalla kinata jos sanon vahingossa jonkun asian väärin. Miehestä, joka haluaisi vetää minut sohvalla kainaloonsa kun katsellaan leffaa. Miehestä, joka olisi valmis seksiin vaikkapa parin viikon välein. Miehestä, joka sanoisi joskus minulle että olen nätti, sen sijaan että toteaa että mekkoni näyttää ihan yöpaidalta ja näkeehän sen nyt tyhmäkin ettei nuo kengät sovi tuohon asuun.