Pitääkö mielestäsi 10-vuotiaan kanssa jotenkin erikseen käsitellä sitä, että läheinen isovanhempi joutui sairaalaan ja tuskin ei enää pääsee sieltä ollenkaan pois?

Tottakai pitää käsitellä. Lapsi tarvitsee tietoa ja turvan tunnetta ja läheisyyttä.

Tuon ikäinen ymmärtää jo paljon. Itse puhuisin lapselle isovanhemman tilanteesta ja voisin käydä lapsen kanssa myös katsomassa sairaalassa. Tuntoaisti on hyvä kommunikointiväline, eli voi pitää kädestä kiinni ja jos ei enää ymmärrä puhetta, niin ääni voi olla silti tuttu ja rakas.

Siis aloitus koskee omaa lapsuuttani. Kyseinen isovanhempi on jo kuollut ja äskettäin siitä tuli kuluneeksi tasavuosia. Omat vanhempani ja vanhemmat sisarukseni sitten ihmettelivät minulle ääneen, kuinka oli outoa, kun minä en enää osannut puhua tai olisi halunnut käydä katsomassa koko isovanhempaa enää. Sanoin heille, että kukaan ei koskaan käsitellyt asiaa kanssani ja että näin jälkeenpäin se on mielestäni hyvin outoa.

Mitä tuota jälkikäteen stressata? Olisi pitänyt, mutta jossittelu on tyhmää. Käsittele asia nyt ihan itse.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tuota jälkikäteen stressata? Olisi pitänyt, mutta jossittelu on tyhmää. Käsittele asia nyt ihan itse.

En mä sitä stressaa. Kunhan vain mietin, olenko yksin ajatuksieni kanssa. Oma perheeni, kun jotenkin naureskeli asialle, mikä ei mielestäni ollut mitenkään erityisen hauskaa näin vuosienkaan jälkeen.

No nythän sitä voi käsitellä, jos on jäänyt jokin vaivaamaan. Toivon, että ihmettelevät perheenjäsenet pystyvät ihmetykseltään kuuntelemaan ja keskustelemaan asiasta sinun kanssa.

Olisi pitänyt käsitellä, mutta eivät ihmiset aina osaa.

Oot jumiutunut menneisyyteen

Vierailija kirjoitti:

Oot jumiutunut menneisyyteen

En nyt sanoisi ihan niinkään. Ei tämä asia enää moneen vuoteen ole minua vaivannut, mutta luulen, että tuo tapahtuma on kuitenkin vaikuttanut merkittävästi siihen, millainen olen ihmisenä nykyään.