Olen niin uupunut, ettei mikään tunnu enää miltään.

Olen monen asian uuvuttama, työ on eräs osa siitä. Mulla ei enää oikeastaan olekaan hetkeä, jolloin tuntuisi hyvältä. On monenlaista vaivaakin, vaikken ole mikään iäkäskään vielä. Kipuja. Ne ovat tulleet minulle kaiken liian raskaan kestettävän myötä hyvin nopeastikin, nyt kun katselee aikaa taaksepäin. Usein vain ajattelen, kuinka armelias olisi äkkikuolema, ja välillä tuntuu aivan kuin se olisi jo kulman takana. Todella outo tunne silloin, enkä ollenkaan edes pelkää sitä. Eikä se ole mitään paniikkia tms., vaan se on sitä, että melkein jo antautuu sille. Tuntuu kuin minä tahansa hetkenä jokin lopullisesti pettäisi, on vain musta väsymys. Se tuntuu sillä hetkellä siltä, kuin sinne päädyttyään viimeinkin saisin olla huoleton, levätä eikä mitään uutta mielipahaa eikä ketään pahaa ihmistä enää koskaan tulisi osakseni. Ja kunpa se kävisi silloin, kun sitä ei kukaan ole huomaamassa ja hankkimassa "apua". Elämä on jotenkin kuin pitkä painajainen.