Ihmiset pelottavat mua.

Kukaan ei tunnu olevan lojaali kellekään. Edes kumppaneilleen, saati sitten ystäville. Hirveätä juoruamista ja seläntakana puhumista. Saa puhua mitä vaan, minkään ei tarvitse pitää paikkansa. Sovitaan kahvitreffit, mutta eihän sinne tarvii mennä.. ei edes ilmoittaa, että on estynyt tulemasta. Jatkuva manipulointi.

Olen syyllistynyt itsekin samaan ilkeilyyn. Mut on kasvatettu siihen. Reilu viisitoista vuotta sitten päätin, että mun on aika kasvaa ihmisenä ja lopettaa pelit ja penslaaminen. Esim mieheni ei ole sitä puolta mussa nähnyt. Parisuhdetta nyt 11 vuotta takana.
Lapsuuden aikaiset kaverini ovat myös huomanneet eron ja sitä myöten musta tunnutaan juoruttavan eniten. Osa porukasta jakaa mielellään asiat mullekin. Vaikka olen pyytänyt, etteivät puhuisi. Kyllä mä tietyn turhautumisen toista ihmistä kohtaan ymmärrän. Ymmärrän myös sen, että välillä se on purettava ystävän kesken. Sitä taas en ymmärrä, että miksi se hetki pitää jakaa mun kanssani. Miksi mun mieleni on pakko pahoittaa sillä, että joku on joskus sanonut jotain ja toisinaan rumastikin.

Mä olen ottanut tiettyä pesäeroa jo, mutten osaa irtaantua täysin. Eihän mulla ole sitten sen vertaa ystäviä. Uusia tuttavuuksia olen katsastellut, toisten kanssa viihtynytkin. Sitten se sama rumba alkaa taas. Duunissa, harrastuksissa, hiekkalaatikolla. Selkäänpuukottava ilkeys on erittäin kantava voima monessa. Liian helposti toinen petetään ja juorutaan "suuret salaisuudet" eteenpäin. Tai sitten peräti puhutaan täysin keksittyä paskaa.Aikaisemmin jaksoin vielä ottaa vääryyksiä puheeksi. Sitten huomasin kuinka tietyt myrkynkeittäjät hakivat ne mielikuvitus popkornit ja nauttivat. Osa yrittää olla niin pirun ovelia, mutta nolosti mätkähtävät maahan kieroiluissaan. Sitten saavat osakseen sitä samaa paskaa, mitä itse keittivät.Onneksi mulla on vielä rakas mieheni. En mä häneen haluaisi pelkästään tuudittautua, mutta hän on ainoa joka ei ole mua vastaan vehkeillyt.Uskoni ihmisiin on lähes mennyt - ihmiset pelottavat mua.