Kolmenkympin kriisi!!

Voi ap, kuulostaa niin tutulta, et ole yksin :)

Mulla ei sellaista ollut, mutta varmasti tulee ikäkriisi jossain vaiheessa. Kyllä toi sun oireilu kolmenkympin kriisiltä kuulostaa. Alkaa huomata elämän olevan rajallinen, niin totta kai omat valinnat mietityttää.

Kyllä se siitä!

kuullostaa tutulta. Mulla kriisi alkoi syntymäpäivänjuhlien seuraavana päivänä ja on kestänyt nyt 5 vuotta :(. Kiva kuulla että on muitakin kohtalotovereita.

Mulla ainakin oli.. Teki kauheesti mieli irrottautua kotiympyröistä, olla jotenkii "vapaa". Ja miehen läsnäolokin välillä ärsytti. Lapset ei niinkään, mut se jatkuva huolehtiminen. Tuli kova kuntoilubuumi, ettei repsahda kroppa, mua ahdisti vanheneminen tosi paljon. Onneks oli todellakin vaan vaihe, joka tasaantui. Nyt kaikki hyvin (32v). Oon onnellinen, ettei tullu tehtyä mitään peruuttamatonta tyhmää.

[quote author="Vierailija" time="09.08.2014 klo 20:47"]

kuullostaa tutulta. Mulla kriisi alkoi syntymäpäivänjuhlien seuraavana päivänä ja on kestänyt nyt 5 vuotta :(. Kiva kuulla että on muitakin kohtalotovereita.

[/quote]

Ikävää jos noin kauan kestää :/ Pahinta on just se ,että miettii oikeasti tällaisia asioita, kuten että kannattiko hankkia lapsia? Meillä mies oli se, joka niitä enemmän halusi, itse rakastuneena sitten suostuin ja ajatteln että miksipäs ei... Nyt sitten mietin että olisiko pitänyt valita toinen mieskin sitten, kun eipä tuo nyt muutenkaan niin erikoinen ole. Haikailen jonkun ikivanhan exän perään, joka viettää lapsetonta, vapaata elämää jne... Ihan kamalaa! Milloin nämä ajatukset loppuvat? Onkohan monet eronneet 30v kriisin takia? -ap-

[quote author="Vierailija" time="09.08.2014 klo 20:52"]

Mulla ainakin oli.. Teki kauheesti mieli irrottautua kotiympyröistä, olla jotenkii "vapaa". Ja miehen läsnäolokin välillä ärsytti. Lapset ei niinkään, mut se jatkuva huolehtiminen. Tuli kova kuntoilubuumi, ettei repsahda kroppa, mua ahdisti vanheneminen tosi paljon. Onneks oli todellakin vaan vaihe, joka tasaantui. Nyt kaikki hyvin (32v). Oon onnellinen, ettei tullu tehtyä mitään peruuttamatonta tyhmää.

Mäkin olen ollut tähän asti onnellinen lapsistani, mutta nyt on tullut tällaisia ajatuksia päähän jostain. Ja tosiaan mies ärsyttää, ja tuntuu olevan ihan eri planeetalta, meidän suhde muuttunut tosi arkiseksi ja no.. tylsäksi. Mies tyytyväinen elämäänsä "oravanpyörässä", haluaisi ottaa vaan enemmän asuntolainaa ja muuttaa isompaan asuntoon, kun itse voisin asua vaikka vuokralla ja olla siten juurikin enemmän "vapaa". -ap-

[/quote]

Mun kriisi taas on se, ettei vieläkään ole miestä tai lapsia. Ehtii munasolut muumioitua.

[quote author="Vierailija" time="09.08.2014 klo 21:12"]

Mun kriisi taas on se, ettei vieläkään ole miestä tai lapsia. Ehtii munasolut muumioitua.

[/quote]

Eks niitä voi pakastaa? :D

Kuulostaa  tosi tutulta. Mulla tosin oli tuo kriisi jo 28-vuotiaana. Elämä meni aika lailla uusiksi. Tuli eri pitkäaikaisesta suhteesta, aloin opiskella uutta ammattia ja niin pois päin. Nyt viiden vuoden jälkeen kadu mitään. Ehkä kriisi tulee ihan aiheesta?

Ei kai kolmenkympin kriisä todistetusti ole... Vain 40v ja 50v kriisit?

Itselleni tuli siinä alle kolmekymppisenä olo, että nyt on tehtävä "isoja siirtoja" tai muuten kaduttaa jälkeenpäin.. Niinpä erosin pitkäaikaisesta (huonosta) suhteesta, irtisanouduin pitkäaikaisesta surkeasta työpaikastani ja haluaisin lähteä uudelleen opiskelemaan. Luotan siihen, että jossain vaiheessa tulee se olo, että nuo puhtaasti intuitiolla tehdyt ratkaisut olivat oikeita. Ainakin olen saanut paljon hyviä asioita elämääni sen jälkeen ja löytyi vihdoin paljon parempi mieskin, sillä en ole vuosiin ollut kenenkään kanssa näin onnellinen.

Haluaisin itsekin lapsia ja harmittaa, ettei elämä ole vielä antanut siihen mahdollisuutta, mutta toisaalta on myös ihanaa vielä odottaa niitä ja tehdä ne oikean ihmisen kanssa.

Mä kriiseilin monta vuotta, eikä vieläkään loppua näy. t. eräs 34-vuotias

Hmm. Mä oireilen ihan eri tavalla. Ahdistun elämän rajallisuudesta ja lyhyydestä ylipäätään, sairauksista ja kuolemasta, kaiken loppumisesta. En kadu valintoja enkä mieti mitä muuta voisi olla, tai mitä olisi voinut tehdä toisin. Tuntuu ettei tämä sellaisenaan vastaa kolmenkympin kriisiä(?) vaan jotain muuta, mitä?

Kolmenkympin hujakoilla oli tähän astisen elämän kauheimmat vuodet. Miehen ratkaisu oli rakastaja. Minä vaihdoin alaa.

Pian 4-kymppiä kolkuttelee oven takana ja elämä on rauhoittunut uomiinsa. Kun hyväksyy elämän rajallisuuden ja oman elämän keskinkertaisuuden, löytyy mielenrauha.

Varmaan juurikin tuo oman elämän keskinkertaisuuden hyväksyminen on nyt se ongelma. Se on vaan niin kovin keskinkertaista...Ja tylsää! On kaksi lasta, asuntolaina, "ihan kiva" asunto, auto, vakituiset työpaikat keskinkertaisissa paikoissa. Avioliittokin tuntuu keskinkertaiselta. Seksiä on illalla pimeässä, läheisyyttä ei senkään vertaa. Romantiikasta saa vaan haaveilla. Lapset vie kaiken ajan, ovat vielä sosiaalista ja aktiivista sorttia, kun itse olen sellainen joka tarvisi paljon sitä omaa rauhaa ja rauhoittumista. Nyt sitä ei vaan ole.

Lisäksi kaipaisin jotain spontaaniutta elämään.. Toki voi spontaanisti tehdä lasten kanssa kaikenlaista, mutta jos haluan lähteä vaikka kavereiden kanssa ulos iltaa viettämään, niin pitää varata se aika monta viikkoa etukäteen, jotta se sopii kalenteriin. Puhumattakaan siitä että miehen kanssa voisi kahdestaan joskus lähteä jonnekin. Eikä voi ajatellakaan mitään ulkomaille muuttua, tai edes pidempiä matkoja. Ei voi kun on työt ja on se helvetin asuntolaina... Mua vaan ahdistaa niin paljon. Tätäkö tämä nyt sitten on? Miksi olen valinnut tällaisen elämän? -ap-