Etäännyn vanhemmistani koska en voi kertoa miten huonosti minulla menee

.

Kerro heille. Useimmat vanhemmat eivät kuormitu vaan haluaisivat tietää murheesi ja auttaa.

Oletko hakenut apua, sairauslomaa, puhunut kenellekään, onko lääkitystä...?

Minä en myöskään pysty kertomaan vanhemmilleni mitään. Se on täysin turhaa. Jos olen väsynyt / stressaantunut se on oma vikani. Jos taloudessa on huonompi kausi se on oma vikani. Kun sairastuin vakavasti vanhempani syyllistivät minua, kuinka joutuvat olemaan nyt huolissaan, kun menin sairastumaan.

Mieluummin olen näkemättä heitä. Ihan tunnevammaista porukkaa.

Onko teillä muita ihmisiä, joille voitte olla rehellisesti heikkoja. Vanhempia on vain joskus säästeltävä.

Miksi sinulla menee huonosti?

Olen äiti ja itse haluaisin aina tietää

mikä lapsen tilanne on, oli hän sitten aikuinen tai minkä ikäinen tahansa. Haluaisin auttaa ja tekisin kaikkeni lapsen eteen. Usko minua, on parempi kertoa kuin jättää kertomatta.

Kannattaa harkita tarkkaan, kerrotko. Teoriassa kuulostaa aina hyvältä, että kerrotaan. Käytännössä lopputulos voi olla pitkään kestänyttä vaivautuneisuutta teidän välillä. Ja sulle itselle voi tulla "avautumiskrapula", se kamala äklö olo, joka tulee, kun tietää paljastaneensa muille itsestään liikaa. Ja jos sen tekee vanhemmille, se on sitten aina teidän välillä. Eli en lähtis avautuu. Omalla riskillä. Kaikki vanhemmat eivät myöskään ole niin vahvoja, että kykenisivät mitään avautumisia ottamaan asiallisesti vastaan. Pahimmillaan kannat omien ongelmiesi lisäksi vanhempiesi pelästyneisyyttä harteillasi.

Tiedän tunteen. Vanhempani ylireagoivat tai eivät ymmärrä puhetta.

Vierailija kirjoitti:

Olen äiti ja itse haluaisin aina tietää

mikä lapsen tilanne on, oli hän sitten aikuinen tai minkä ikäinen tahansa. Haluaisin auttaa ja tekisin kaikkeni lapsen eteen. Usko minua, on parempi kertoa kuin jättää kertomatta.

Samoin. Sen takiahan täällä ollaan. Olisin surullinen, jos lapseni ei voisi tukeutua minuun tuollaisessa tilanteessa. Kyllä minä kestäisin.

Tosi kurja jos noin on. Koeta hakea ammattiapua ja vertaistukea sen sijaan.

Minulla on parikymppinen tytär, jolla on diagnosoitu masennus ja ahdistushäiriö. Olemme puineet asioita todella pohjia myöden ja olen hommannut hänelle Kelan maksamaa terapiaa ja ykstyisellä psykiatrilla käymme myös. Eipä parikymppinen vasta nyt opiskelemaan menevä nuori olisi saanut varmaan mitään apua ilman vanhemman rahallista apua, sen verran nuivaa kohtelu on terveyskeskuksessa. Jos et viiltele itseäsi tai yritä tappaa itseäsi. et meinaa päästä hoitoon. 

Kyllä minä olen vuosien ajan jo kestänyt kaiken tuon ja kestän jatkossakin satavarmasti. Se, mitä EN kestäisi olisi, jos tytär sairastuisi vielä vaikeammin tai tekisi itsemurhan ja kävisi ilmi, että hän EI OLE LUOTTANUT MINUUN SEN VERTAA, ETTÄ OLISI KERTONUT HÄDÄSTÄÄN. 

Mieti sinäkin ap, onko tuo nyt oikeasti epäitsekästä vanhempiesi suojelua vai jotain aivan muuta. Onkohan pikemminkin niin, että pelkäät heidän reaktiotaan ja ajattelet, että ainakaan sääliä et kestäisi, vaan se luhistaisi sinut?

Kokeilisit vaikka kirjoittaa heille, miltä sinusta tuntuu ja mitä heiltä toivot. Silloin he ehtisivät hiukan miettiä, miten reagoida niin, että eivät shokkireaktiollaan vedä sinulta mattoa alta.

Taivaan tähden, älä nyt ainakaan kirjoita, se vasta umpihullua ja teatraalista on! Täällä on ihan ihme neuvoja. Sä  tarvitset sun kasvoja, ja jos sä tunnet menettäväsi kasvosi vanhempiesi silmissä sillä että kerrot ongelmistasi, sulla on kaksi kertaa enemmän ongelmia kuin ennen kertomista. Suojele itseäsi.

Ulkopuolinen, neutraali taho on paljon parempi kuin vanhemmat. Sä voit hyvinkin selvitä ongelmistasi ulkopuolisen avun kanssa ja silloin sä olet tosi kiitollinen jatkossa, kun sä voit mennä tapaamaan vanhempiasi niin, että olet säilyttänyt sen tietyn yksityisyyden ja kasvosi heidän silmissään.

Ihminen tarvii julkisivun, jonka sä menetät, kun sä paljastat liikaa. Tää vaan on totuus. Surullista, mutta näin se menee.

En pelkää kasvojen menetystä vaan en vain halua kuormittaa heitä. Tietävät pääpiirteittäin ongelmani, jotka johtuvat huonosta puolisovalinnasta ja perhehelvetistä, joka ei loppunut edes eroon. Nyt vain tilanne on se, että en jaksa enää. Mistän ei saa apua, koska kaikki kääntyy aina siihen että minä olen syypää. Eron jälkeen yhteiskunta olettaa, etä vanhemmat ovat niin täyspäisiä että asiat saadaan sovittua, sopimuksista pidetään kiinni ym. Mutta kun se ei mene niin, ei voi tehdä mitään. Olet toisen armoilla. Jos nyt putoan polvilleni, en nouse siitä enää. Jos yritän pitää puoliani niin lapsille kostetaan. Ap