Onko muita, jotka ei käy ikinä missään?
Itsellä on sosiaalisten tilanteiden pelko ja muut ihmiset ahdistaa. En voi siksi käydä missään. Haluaisin kyllä esim. matkustella kotimaassa tai ulkomailla, käydä kahviloissa ja ravintoloissa, ostoskeskuksissa, luontopoluilla yms. Lenkillä voin sentään käydä (juuri ja juuri, sekin ahdistaa jos tulee joku vastaan), mutta valitsen kaikista syrjäisimmät lenkkipolut ja käyn vain rauhallisiin aikoihin. Kaikki päivät on vain samaa yksin kotona istumista. Meinaan kyllä kuolla tylsyyteen, tätä kun on jatkunut jo monia vuosia. Onko muita? Miten saatte ajan kulumaan?
Kommentit (10)
Vietin nuoruuteni noin. Onneksi valaistuin ja sain itseäni niskasta kiinni. Nyt 31-vuotiaana elän aktiivista elämää ja käyn jatkuvasti ulkona. Mielenkiintoista tässä on se, että minulla tuntuu olevan huomattavasti enemmän energiaa lähteä uusiin paikkoihin kuin monilla minun ikäisilläni.
En käy missään. No, kaupassa käyn töitten ohella.
Rahaa ei oikein koskaan ole ollut. Nyt sitä olisi mutta into on mennyt, kun on vuosikymmeniä kotoillut. Ei yhtään kiinnosta esim matkailu.
Itse olen pelannut tietokoneella viimeiset 12 vuotta lukion jälkeen. S-marketissa käyn ostamassa jalostaja hernekeittoa ja tölkkipapuja.
30M neitsyt hikky burger.
Mä meen huomenna ottamaan toisen koronarokotuksen. Siinä tämän kesän tekemiset.
Minä! Paitsi että matkaillaan, tai matkailtiin sillon kun pystyi joten nyt en ole kohta pariin vuoteen käynyt muualla kuin töissä. Mulle ei tuota ongelmia lähteä ulkomaille tai vieraaseen kaupunkiin kun siellä ei tunne kukaan. Vaikeinta on lähteä omalle kylälle kun vastaan tulee kuitenkin jotain tuttuja tai puolituttuja.
Mielelläni olisin juttukaveri ja lenkkiseuraa sinulle, mutta eipä tuo mitenkään voi toteutua.
Mies
Eipä sitä pahemmin tule missään käytyä näin masentuneena ja erakoituneena kuntoutustukilaisena. Olo vaan pahenee kun näkee ”normaalia” elämää, parempi pysyä omassa kuplassaan.
MInä en pahemmin käy missään. Fyysinen sairaus rajoittaa ja lisäksi olen masentunut. Puolisoni ei ole tajunnut yhtään missä mennään sairauksieni kanssa kuin vasta äskettäin, kun en suostunut lähtemään ulos syömään. Masennukseni on pahentunut koko ajan. Olen yrittänyt kertoa hänelle, mutta hän on kuitannut kaiken aina kiukutteluksi.
Minä esitän yli-innokkaille kyselijöille, etten jaksa lähteä. Samaan aikaan olen ties missä. Ja kenen kanssa, mutta mitäpä minä sitä heille avaamaan. Oma on elämäni ja minä sen johtaja.
Mitä olen työtön, rahaton ja pitkälti liikuntakyvytön, joten en esimerkiksi ole käynyt kohta vuoteen ulko-oven tuolla puolella. Nukun tosi paljon, ja minulla on niin hyvä mielikuvitus, että pystyn uppoamaan lukemiseen niin, että muu unohtuu. Kyllä tässä tarkoituksettomassa olemisessa ennen pitkää järki lähtee, mutta se on sen päivän murhe se.