Soudan ja huopaan eropäätöstä

En kestä itseäni. Olemme olleet yhdessä 11 vuotta. Lapsia ei ole, koira ja ihana yhteinen omistusasunto. Moni asia on hyvin: paljon puhuttavaa, rauhallinen yhdessäolo nautinnollista, olemme toistemme mienestä hienoja ihmisiä, olemme ylpeitä yhdessä rakentamastamme, tuemme toisiamme vaikeuksissa ja haaveiden toteuttamisessa.

Mutta seksielämästä ei olla osattu puhua eikä se ole sujunut aikoihin. Kaipaan hellyyttä ja pussailua ym. läheisyyttä, kosketus on kadonnut. Olemme huonoja kohtaamaan yhdessä haasteita, ratkomaan ongelmia ja selvittämään vaikeuksia. Pienetkin arjen stressitilanteet voivat tulla välillämme hankaliksi ja stressaamme toinen toisiamme. Kaipaisin enemmän hauskanpitoa, ja etenkin sitä että osattaisiin nauraa myös elämän kipupisteille. Se onnistuu ystävieni ja perheeni kanssa mutta ei mieheni kanssa. Emme ole yrittäneet riittävästi löytää yhteistä hauskaa tekemistä ja sekin on näivettänyt suhdetta. Viimeiset pari vuotta olen puhunut epävarmuuksistani suhteessa ja hetki käytiin pariterapiassakin, mutta edelleen sama vaivaa.

Olemme hyvät ystävät ja kämppäkaverit. Haluaisin olla vähän enemmän.

Lisäksi haluaisin lapsia, mutta kun parisuhteen parantaminenkin aina vaan viivästyy, en kohta uskalla luottaa, että tätä kannattaa jäädä enää hinkkaamaan. Jos on edelleen parin vuoden päästä kivi kengässä, ei lapsia ehdi enää välttämättä tulla.

Olin jo päättänyt erota, mutta sitten tulin taas kotiin asiasta juttelemaan, ja nyt en taaskaan tiedä. Suhteemme voisi olla ihana. Ja parhaimmillaan onkin. Mutta en tiedä onko minusta vielä yrittämään, olen yrittänyt tämän suhteen aikana niin paljon (alkuvuosina yhteiselo oli todella toksista läheisriippuvuutta, nykytilanne on jo siihen nähden ihme). Toisaalta en tiedä, ovatko odotukseni liian korkealla. Mitä saa ja kannattaa odottaa pitkältä parisuhteelta? Kun kaikkea ei voi koskaan saada, onkohan tämä sellainen, johon kuitenkin kannattaa jäädä? En kerta kaikkiaan tiedä. Olisipa minulla enemmän kokemusta, mutta yhtä nuoruuden seurustelua lukuun ottamatta tämä on ainoa parisuhteeni.

Läheisten parisuhteet vaikuttavat ainakin ulkoa katsoen hauskemmilta, rennommilta, läheisemmiltä. Minä aina muutaman päivän jälkeen kaipaan miehestä taukoa, omalla ajalla kerään hyvää mieltä ja energiaa ja sitten taas jaksan yhdessä. Onko se vain ominaisuus minussa vai merkki suhteesta? En tiedä.

Hatunnosto, jos luit loppuun.