Voiko perfektionismista parantua?

Kyllä. Kun riittävän monta kertaa sairastut masennukseen tai burnouttiin tai pilaat perfektionismillasi muuten loistavan ihmissuhteen, alkaa oppi painua paksumpaankin otsaluuhun.

Voi toki.

Mutta johtuuko se omasta päästä vai vanhempien, kummalle ei kelvannut mikään muu kuin täydellisyys?

On se mahdollista. Itse koin uupumuksen tehtyäni neljä vuotta putkeen ihan liikaa hommia. Opin kyllä jo tuona aikana kun työtä oli mahdottoman paljon, ettei kaikkea voi, tarvitse tai kannata tehdä täydellisesti, vaan vähempikin riittää. Lopputuloksena työmäärästä johtuen silti uupumus, vaikka olinkin jo oppinut täydellisyydentavoittelusta pois. 

Joka tapauksessa, kannattaa ehkä miettiä syitä sille, miksi oikein edes haluaa tehdä kaiken täydellisesti. Mitä se haittaisia, jos tekisikin jotakin vain ihan hyvin? Elämä ei ole niin vakavaa. Auttaa myös, että elämässä on muutakin sisältöä kuin työ/opiskelu jne. Jos uupumus koittaa, niin siitä on todella vaikea päästä yli ja silloin on hankala tehdä yhtään mitään edes ihan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Kun riittävän monta kertaa sairastut masennukseen tai burnouttiin tai pilaat perfektionismillasi muuten loistavan ihmissuhteen, alkaa oppi painua paksumpaankin otsaluuhun.

Lähipiirissä valitettavasti näyttää, että "hoitokeinot" on oltava näin järeitä lopulliseen paranemiseen. Puolison tuki ja muut pehmeämmät hoidot vaan vitkuttaa ja muuttaa perfektionismin muotoa kodinpitoon ja ihmissuhteen viilaamiseen.

Täydellinen mahalasku - jos nöyryytyksestä selviää - pakottaa ottamaan elämänarvot uusiksi.

Vielä lohdun sana - kukaan muu ei ole sinulle niin vaativa kuin sisimpäsi. Sinut kyllä hyväksytään itsenäsi - usko pois :)

Minun äitini aiheutti käytöksellään perfektionistin käytökseni.

Jos toin kotiin arvosanan 9, hän kysyi oliko luokan paras? Jos ei ollut, hän kysyi kuka sai paremman. Sitten hän päivitteli että kuinka sekin (joka sai paremman) on niin taitava ja harrastaa hienoja harrastuksia ja kuinka ovat hienoa väkeä.

Tuon tyyppistä arvostelua oli kaikessa.

Nykyään kun olen aikuinen, äitini päivittelee kuinka sillä ja tällä oli niin sotkuinen ja huono koti. Tai kuinka joku on tyytynyt huonoon työhön ja huonoon palkkaan. Kuinka säälittävää se äidistä on. Kaikilla nuilla puheilla hän saa minut tuntemaan itseni aina vajanaiseksi ja huonoksi. Yritän aina saada (tämän olen siis terapiassa oppinut) äidiltä jotain kiitosta tai kehua, mutta hän keksii aina jonkun joka on minua parempi.

Loputon suo.

Ei täydellisesti.

Hmm... vaikka se olisi alun perin johtunut vanhemmistasi (vaativat, moittivat, kriittiset jne.) se on jo nyt siirtynyt olemaan osa perfektionistia henkilöä itseään. Syyn perfektionismiin voi löytää vanhemmista, mutta vastuu päästä eroon siitä on aikuisella ihmisellä itsellään. Se on tavallaan psyyken suojelukeino, josta voi kyllä oppia pois. On vain turkasen vaikeaa. Toki jos on kyse jo persoonallisuushäiriöisestä vaativuudesta, muuttuminen on entistä hankalampaa. Siihen kun kuuluu vastuun vierittäminen aina ulkopuolisiin tekijöihin ja itsensä näkeminen "oikeanlaisena" kaikkine vaativuuksineen. Toki samalla aiheutuu suurta kärsimystä itselle kun "mikään ei oikein suju".

Ei voi!

Kyllä voi parantua, tai ainakin oppia hallitsemaan sitä / omaa elämää perfektionismipiirteen kanssa. Terapia auttaa ja se, että aktiivisesti miettii, että ”tää on nyt tarpeeksi hyvä”. Kannattaa aloittaa pienistä jutuista.

Itselleni auttoi myös se, kun tajusin, että 70 % riittää. Ja kun itse teen 70 %:sti parhaani, niin se on muiden tekemisessä 100 % eli voisin sluibailla (esim töissä) ihan helvetisti ja vasta sitten olla muiden 70 % tasolla.

Ei siitä tarvitse parantua, koska ei se ole mikään sairauskaan. Olen itse myös perfektionisti ja kärsinyt siitä jonkun verran. En suhtaudu enää niin vakavasti kaikkiin asioihin ja se on auttanut. Eli vähän relaamista normaaleissa jokapäiväisissä asioissa. Kaiken ei tarvitse hoitua niin täydellisesti. Asioiden kontrolloimisen tarve on monesti ongelma, mutta asiat sujuvat yleensä oikein hyvin, vaikkakin sitten ehkä hieman toisella tavalla kuin on itse ajatellut. Tämän olen huomannut ja siksi olen iloisempi, rennompi ja nyt. Olen monissa asioissa nyt spontaanimpi, enkä mieti ja pähkäile asioita etukäteen niin paljon kuin aikaisemmin. On jotenkin helpompi hengittää nyt.

Olen ollut perfektionistin kanssa naimisissa yli 40 vuotta. Kokemuksesta voin sanoa, että tila vain pahenee iän myötä. Itse olen saanut apua aikuisilta lapsiltani. Ihmiset, jotka eivät meitä hyvin tunne, eivät edes mitään ongelmaa havaitse, vaan pitävät miestäni esimerkillisen tunnollisena ihmisenä. Voin kuitenkin sanoa, että joka kerta, kun mieheni ei esim. ennen hänen työmatkaansa silittämien paitojen jälkeen ole tyytyväinen tulokseen, haluan itkeä. En siis ole mikään kotirouva, vaan teen itsekin hyvin vastuullista työtä, johon olen kuusi vuotta yliopistossa opiskellut.

Ja en aio jättää sitä sikaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut perfektionistin kanssa naimisissa yli 40 vuotta. Kokemuksesta voin sanoa, että tila vain pahenee iän myötä. Itse olen saanut apua aikuisilta lapsiltani. Ihmiset, jotka eivät meitä hyvin tunne, eivät edes mitään ongelmaa havaitse, vaan pitävät miestäni esimerkillisen tunnollisena ihmisenä. Voin kuitenkin sanoa, että joka kerta, kun mieheni ei esim. ennen hänen työmatkaansa silittämien paitojen jälkeen ole tyytyväinen tulokseen, haluan itkeä. En siis ole mikään kotirouva, vaan teen itsekin hyvin vastuullista työtä, johon olen kuusi vuotta yliopistossa opiskellut.

Ja en aio jättää sitä sikaa.

Mitä hemmettiä suomen kielelle on tapahtunut kun nykyisin ilmaistaan asiat näin, ettei siitä ota selvää kuka ne paidat silitti? Silittämieni vai silittämiensä? 

Jos mies sekoilee oman työnsä jäljestä, miksi ette ole marssittaneet häntä terapiaan, koska hän on raskasta seuraa perheelleen? Vai sinäkö ne paidat silität ja toinen sekoaa - sitten hän on narsisti eikä perfektionisti. Noin kaavamaisesti ilmaisten. 

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini aiheutti käytöksellään perfektionistin käytökseni.

Jos toin kotiin arvosanan 9, hän kysyi oliko luokan paras? Jos ei ollut, hän kysyi kuka sai paremman. Sitten hän päivitteli että kuinka sekin (joka sai paremman) on niin taitava ja harrastaa hienoja harrastuksia ja kuinka ovat hienoa väkeä.

Tuon tyyppistä arvostelua oli kaikessa.

Nykyään kun olen aikuinen, äitini päivittelee kuinka sillä ja tällä oli niin sotkuinen ja huono koti. Tai kuinka joku on tyytynyt huonoon työhön ja huonoon palkkaan. Kuinka säälittävää se äidistä on. Kaikilla nuilla puheilla hän saa minut tuntemaan itseni aina vajanaiseksi ja huonoksi. Yritän aina saada (tämän olen siis terapiassa oppinut) äidiltä jotain kiitosta tai kehua, mutta hän keksii aina jonkun joka on minua parempi.

Loputon suo.

Mulla samoin. 9 kokeesta, koska jätin laskun kesken, koska se vastausruudukko oli jo täynnä, ja pelkäsin että olisi virhe laskea sen ruudukon ulkopuolella. Olin kuitenkin iloinen ysistä, ja näytin koetta äidilleni. Jotenkin muistan ajatelleeni, että äitini varmasti keksii jotakin kritisoitavaa kokeesta, mutta jotenkin painoin tämän ajatuksen taka-alalle, kunnes äitini näki kokeen, hermostui, ja huusi että olisin voinut saada vaikka kympin ja lähti huoneeseensa. Tietenkin kaikki iloisuuteni oli poissa, ja vielä nykyäänkin ajattelen, että vaikka miten yritän ja teen kaiken täydellisesti, mikään ei ikinä ole tarpeeksi. En vieläkään pysty ajattelemaan itsestäni kovin positiivisesti, vaikka yritän.

(tämä oli siis vain yksi esimerkki)

Ainakin meidän perheessä kotityöt jaetaan niin, että se tekee, kenellä on aikaa ja voimia. Välillä minä silitän, silloin ne ovat minun silittämiäni. Mieheni tuotokset ovat taas hänen silittämiään.

En tiennytkään, että täällä kirjoitteluun tarvitaan suomen kielen tohtorin tutkinto. Oppia ikä kaikki.

Luulin, että aiheena oli perfektionismi. Anteeksi väärinkäsitys. Toivottavasti en nyt tehnyt kauheasti kielioppi- tai muitakaan virheitä.

Perfektionismi suhteutettuna suomen kielen possessiivisuffektiin? Mitä mieltä?

Vierailija kirjoitti:

Ainakin meidän perheessä kotityöt jaetaan niin, että se tekee, kenellä on aikaa ja voimia. Välillä minä silitän, silloin ne ovat minun silittämiäni. Mieheni tuotokset ovat taas hänen silittämiään.

En tiennytkään, että täällä kirjoitteluun tarvitaan suomen kielen tohtorin tutkinto. Oppia ikä kaikki.

Luulin, että aiheena oli perfektionismi. Anteeksi väärinkäsitys. Toivottavasti en nyt tehnyt kauheasti kielioppi- tai muitakaan virheitä.

Näinhän se on, perfektionisti minussa otti vallan ja ripitti sinua kaikkien muidenkin synneistä. Pahoittelut, oli kiire enkä kysynyt itseltäni, onko välttämätöntä nillittää asiasta kun toinen puhuu perheensä ikävästä tilanteesta, joka voi vieläpä olla aika arka asia.

Oli miten oli, niin vaikuttaa siltä, että olet vahvasti puolustuskannalla. Ei siinä mitään, ihan ymmärrettävää oli mies sitten hillitön perfektionisti tai hillitty narsisti. Kumpikin tilanne syö perhettä. Älkää häpeilkö tai kätkekö asiaa vaan yrittäkää saada mies ymmärtämään ajoissa, missä mennään. 

Muuten muutaman vuoden päästä tilanne on vielä pahempi ja mies kompensoi vanhenemisen kauhuja muuttumalla todella vaativaksi samalla kun toiset ihmiset joutuvat häntä passaamaan ja vastaamaan tiukkaan vaatimustasoon tai tyynnyttelemään sekoilevaa vanhusta, joka saattaa vaikka tulla päälle jos muistisairaus on alkanut vaivihkaa.