Lue keskustelun säännöt.
Oletko ollut kuolemanvaarassa - miten reagoit?
01.07.2014 |
Minusta on erikoista, että hätätilanteissa tulee jotenkin selkäytimestä minulle kauhean rationaalinen, rauhallinen ja päättäväinen ote kaikkeen. En kyllä todellakaan noissa hetkissä ole miettinyt mitään, tuntuu, että se on ennemminkin joku ihmiseen ohjelmoitu toimintamalli, jota ei etukäteen osaa suunnitella.
Kun tipuin jäihin jokeen ja meinasin joutua virtauksen vietäväksi, sain kuitenkin taisteltua itseni pintaan painavat talvivaatteet päällä ja puhuttua rauhallisesti vieressä olleelle ystävälleni, että menee vaikka makuulleen ja raahautuu kauemmaksi, minä kyllä pääsen täältä. Ystävä seisoi täysin reagoimattomana tuijottamassa minua ja sanomatta sanaakaan. Vasta kun huusin täysiä, että nyt makuulle ja hinaa itsesi kauemmas jumalauta hän reagoi hitaasti.
Toinen tilanne oli auto-onnettomuudessa. Minulta murtui luita monesta paikkaa, muttei käynyt pahemmin. En tuntenut mitään kipua vaan kun tokenin, lähdin katsomaan heti muita osallisia ja auttamaan. Molemmista käsistä oli lähes samasta kohtaa luut melkein murskana, mutten tuntenut mitään kun keskityin muuhun. Sen sijaan paikalle tulleet ulkopuoliset järkyttyivät ja jäivät seisomaan ja itkemään paikoilleen.
Ihmisen aivot ovat erikoiset. Ei tuo tule järjellisestä minusta itsestäni mitenkään. En ole rohkea, päinvastoin, ihan nynny ja arkailija. Joten tuntuu, että on vähän tuurista kiinni, miten näissä hetkissä reagoi. Eikä sitä voi ennustaa, ennen kuin tilanne sattuu.
Olisi kiinnostavaa kuulla teidän kokemuksianne.
Kommentit (10)
Onnettomuuden sattuessa sitä oli hetken sellainen epäuskon tunne, että tämä ei VOI tapahtua, tämä ei ole mahdollista. Hetken huomasin myös ajattelevani ainoastaan itseäni ja omaa pelastautumistani pois vaarasta. Vasta hetkeä myöhemmin ymmärrys ikäänkuin laajeni ajattelemaan muitakin ja huolehtimaan muistakin.
Järkytys tuli vasta myöhemmin.
Omaa reagointia on mahdoton tietää etukäteen. Itselleni tuli järkytyksenä etenkin tuo, miten vahvasti se oma pelastautumisen tarve peitti alleen kaiken muun. (Tilanteessa ei kyllä ollut läsnä lapsia, ei omia eikä muiden)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juoksin n4km niin kovaa kuin pääsin. Lenkillä en pysty kuin 1km.... t. Läski
Sain trooppisen taudin Singaporesta. Suomessa sairastuin pahasti, suomalaiset lääkärit joutu ottaa yhteyttä ruotsalaisiin. Mä oikeesti meinasin kuolla, mutta kun muut itki sanoin vaan et mulla on kaikki okei et älkää nyt. Äiti sano et saat vaikka kuun taivaalta, mut mä vaan olin sillee en tarvi mitään.
En osaa vastata kysymykseen miten reagoin ollessani kuolemanvaarassa... olen pariin otteeseen joutunut vaaraan pääni tiimoilta... toisella kerralla sain suljetun nyrkin iskuja päähäni ja toisen kerran eräs kiristäjä alkoi hakata päätäni seinään kun en antanut hänelle rahaa firmasta... oli vielä semmoinen sientologi... Olen selvinnyt, mutta en osaa vastata kysymykseesi miten reagoin.
Sitten olen joutunut useaan kertaan vaaratilanteisiin liikenteessä... parisen kertaa takanani tuleva auto on väkisin yrittänyt saada minut ajamaan päin punaisia ruuhkaiseen liikenteeseen... Olen vilkaissut peiliin ja päättänyt antaa takaa-ajan ajaa perään... Kerran olin lumipyryssä menossa Kehä 3-sta ja ajoin sieltä pois jossain Martinlaaksossa... silloinkin perässäni paahdettiin... ja sattui vielä olemaan tyyppi, joka liittyi asuntooni... autoni ei meinannut ohjautua niin kuin pitää tiessä olevien uomien vuoksi... lopulta päädyin lumihankeen ja auto ajoi perääni kiinni... meinas vielä häippästä paikalta... eikä auttanut minua irroittamaan autoani sieltä ojasta... Mutta se mikä minulle oli tärkeintä tuolloin oli estää kymmenien autojen ketjukolari... autot siis tulivat kehältä eivätkä ollenkaan voineet tietää mitä edessä oli...
Sitten on semmoinen kerta kun olin ajamassa aamulla töihin... jossain siellä Kistan (Ruotsin piilaakso...)... risteyksen kohdalla - oli hirveä kaatosade - jouduin kolmen todella ison rekan väliin... yksi edessä, yksi takana ja yksi sivussa... ja takana oleva rekka kiihdytti vauhtia... kaiken tuon keskellä jouduin autoni kanssa vesiliukuun... siis todalla hirveä tilanne... enkä vieläkään tiedä kuinka onnistuin selviämään tuosta...
Illalla kun ajoin kotiin päin niin samassa Kistan risteyksessä oli joku ratsia ja poliisi pysäytti... oli 2.12.1988... kun olin sitten päässyt poliisin kontrollista niin tajusin, että tänään oli tasan vuosi siitä kun synnytin kuolleen lapsen... näin ollen tarkoitus ei varmaan ollut vieläkään, että kuolisin...
Olen joutunut kahteen raiskaukseen... miten vastaisin kysymykseesi siitä miten reagoin... kummassakin tapauksessa kyseessä on ollut yli 190 senttinen mies, joka on lukinnut käteni selkäni taakse... olen siis itse jotain 150 senttiä... mitä tosta pitäisi tai voisi muuta ajatella kuin, että onko näillä joku oikea metodi ja valitsevatko uhreikseen tommoisia teinityttöjen tai jopa lasten kokoisia... Siis aika karmeeta...
Taas olen avautunut palstalaisille... minusta se on jonkunlaista terapiaa ja on kiva jakaa kokemuksiaan... en ole varsinaisesti mikään itseni paljastaja...
Terkkuja
paintersgallery.blogspot.com
1.7.2014
Itse olen ollut suht vakavassa autokolarissa.
Olin yllättynyt, että toimin hyvinkin rauhallisesti ja järkevästi sen sekasorron
keskellä. Olin oudon tyyni ja toimintakykyinen.
Osa porukasta meni täysin shokkiin. Käpristyneinä ns.sikiöasentoon, eivät pystyneet puhumaan, eivät liikkumaan.
Jos auto olisi mennyt vaikka veteen, en osaa sanoa olisivatko kaikki selvinneet ulos. Osa todellakin lamaantui täysin.
Outoa, en tiennyt itsestäni löytyvän tälläistä "rauhallisen kriisinhallinnan" piirrettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ollut koskaan kuolemanvaarassa, mutta kerran luulin olevani. Minulla oli siis paniikkikohtaus, jota luulin sydänkohtaukseksi. Luulin ihan tosissani, että olen kuolemassa.
Olen aina ajatellut, että kuolemanvaarassa menisin aivan hysteeriseksi ja panikoisin. Tuolloin makasin kuitenkin ihan tyynenä ja rauhallisena (siinä vaiheessa, kun todella olin tajunnut "olevani kuolemaisillani") lattialla ja odotin ambulanssia. En taistellut vastaan, odotin vain rauhassa ja ajattelin tyynenä, että pian paikalle saapuu joko ambulanssi tai noutaja. En oikeastaan pelännyt ollenkaan.
Minut on pahoinpidelty, kun exäni tuli kotiini ja hakkasi ja kuristi. Ensin en pystynyt tekemään mitään, koska ex piti vaan niin vahvasti kiinni. Kun sitten pääsin irti hänen otteestaan, käskin paikalla olevaa kaveria (joka seisoi kauhistuneena vieressä liikkumatta) soittamaan poliisit. Ex yritti poistua paikalta, minä tarrasin muniin kiinni ja sanoin ettet varmaan lähde.
Kyseessä ei ehkä kuolemanvaara, vaikka olisi periaatteessa voinutkin olla. Kuten muillakin, hassua oli se, että itse olin ihan toimintakykyinen ja tilanteen tasalla, mutta kaverini oli ihan lamaatunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kärsin eräästä kroonisesta sairaudesta ja joskus nelisen vuotta sitten sain pahan sairaskohtauksen kun olin bussissa. Istuin takapenkillä ja bussi oli melkein tyhjä. Aluks mua tietysti pelotti ihan hirveästi, koska en tiennyt yhtään, että mitä tapahtuu. En saanut sanaa suustani, että olisin voinut kanssamatkustajilta pyytää apua (lähimmät istuivat aika kaukana edessä).
Kun sitten rupes tajunta kunnolla hämärtymään niin tuli vähän sellanen hällä väliä-fiilis, mä vaan retkotin siellä penkissä. Ainoa asia mikä pyöri mielessä oli se, että halusin kovasti soittaa tai laittaa tekstaria äidilleni, mutta kädet eivät toimineet.
Olen sekä sivustakatsojana että itse osallisena näitä kylmänrauhallisia, jotka toimivat rationaalisesti ja järkevästi hyvin nopeasti. Siitä piirteestä on hyötyä päivystysalueen työssä sh:na.
Olen ollut kuolemanvaarassa, elämä ihan ohuen langan varassa. Shokki tuli vasta viikkojen viiveellä,. Samoin reagoin ammattilaisena mm. suuriin onnettomuuksiin viikkojen viiveellä- Tällainen oli esimerkiksi Myrtsin pommi.
Noissa tilanteissa sinä olet se jolle on sattunut, muut ovat olleet sivustakatsojia, mikä ehkä selittää eri reagointitavan.
Mä olen ollut kerran hukkumaisillani. Olin panikoitua, kunnes tajusin että "nyt panikoin, ei saa panikoida, pitää toimia". Sitten kokosin itseni ja taistelin kuivalle maalle. Siitä jäi todella läheltä piti -tunne. Jouduin pakottamaan itseni rauhalliseksi, mutta jos en olisi siihen pystynyt, en olisi nyt tässä. Vieläkin hirvittää.