Muita eronneita, miehettömiä ja lapsettomia 30 + naisia?

Jos 30 on vielä kuulolla, vastailen sulle: pitkään mä tätä mietin, kunnes päätin uskaltaa.Ja vaikka matkalla iski välillä paniikki, olin mä pohjimmiltani täysin varma.

Arki on lapsiperheen arkea, sillä erotuksella et mä teen ite kaiken.Kaupassa on käytävä ym. vaikka ei aina huvittaiskaan. Mutta sitähän se elämä on.

Mä olen reheellinen mun lapselle hänen alkuperästään, kunhan sen aika tulee. Kipuilut isän puuttumisesta mä kannan täysin omilla harteillani ja otan vastaan mitä eteen tulee, sillä tää oli mun valinta, ei lapsen. Ite en silti usko siihen, että mun lapsella olis jotenki huonompi elämä. Ollaan yks perhe muiden joukossa.

Asiat kannattaa miettiä tarkkaan, on kyse kuiteniin isoista asioista. Tää oli vaan mun pohdintaa, varmasti se mikä toimii yhdelle, ei oo välttämättä paras toiselle. :)

Täällä sama. Mies jätti minut kun olin 32, nyt olen jo 39. Eron jälkeen ei ole ollut mitään parisuhteita. Minulla ei myös valitettavasti ole yhtään ystäviä tai kavereita, kun miehen takia muutin pois kotiseuduiltani tänne Helsinkiin eikä täältä ole ketään ystäviä löytynyt. Työpaikkakin on hyvin miesvaltainen joten ei sieltäkään... 

Mulla on myös kaikki kesät eron jälkeen olleet tuota että istun vaan kotona, siivoilen, luen, kävelen lenkkejä. Joskus juon kaljaa, yksi kesä meni erittäinkin kosteasti mutta siitä tuli niin huono olo että toiste en samaa tee. Kyllähän se välillä pitkästyttää tämä yksinäinen elämä mutta aika tottunut jo siihen olen, ei se enää suorastaan itketä.

itse pähkäilen pysyäkö vaiko eikö nykyisessä suhteessa.

ajattelen, että jos ero tulee, niin muutan kotoseudulle ja toteutan niitä asioita, joita en suhteessa ollessa/nykyisessä asuinpaikassa pysty.

ainoa mikä harmittaa, on se, että jos nykyinen suhde kariutuu, niin pakko löytää mies, jotta saisi lapset tehtyä. kuulostaa ihan kauhealle, mutta en yrittämättä lapsettomaksi halua jäädä!

eikö teillä ollut vastaavanlaisia haaveita suhteessa ollessa?

Mä olen eronnut reilu pari vuotta sitten yli 10 vuoden suhteesta. Mies ilmoitti ettei haluakkaan lapsia vaan työ ja muut menot kavereiden kanssa oli tärkeämpiä joten erohan siitä tuli, itse kun toivoisin saavani vielä lapsia.

Kannattaa miettiä tarkkaan eroa...jos lapsiakin haluat. Se uusi mies jonka kanssa niitä lapsia haluaa ei olekkaan ihan niin helppo löytää...ainakaan tässä iässä.

2 kuulostaa aika kurjalta. Ootko kokeillu jotain harrastusta jonka kautta vois tutustua ihmisiin ja saisi kavereita?

Mulla on kyllä kavereita mutta monilla jo perheet ja lomat ainakin tänä kesänä aivan eri aikaan...=/

Ap

Mullakin oli sellainen toive että löytäisin vielä miehen ja saisin lapsen, mutta en nyt niin pakkomielteinen siitä lapsiasiasta ollut että olisin ottanut lähes kenet vaan että saan lapsen.... Joten lapsettomaksi jäin kun ei miestä löytynyt. Olen jo kyllä sopeutunut ajatukseen ja enää en haluaisikaan tässä iässä lasta.  Mies vieläkin kelpaisi enemmän kuin hyvin elämänkumppaniksi.

"Ootko kokeillu jotain harrastusta jonka kautta vois tutustua ihmisiin ja saisi kavereita?"

Olen minä jotain kokeillut, mutta kun olen sellainen omituinen introvertti, niin en minä saa kavereita noistakaan. IHmiset ei edes huomaa minun olemassaoloani, ja jos teen itse juttelualoitteita, minulle kyllä vastataan mutta sillä tavalla etäisesti. En ole ihmisten mielestä kiinnostava persoona keneen haluaisi tutustua selvästikään. Sellainen olin jo lapsena, porukoiden ulkopuolelle jätetty.

t. 2

Mä olen 30v juuri viimeisimmästä suhteestani eronnut lapseton nainen.... ja vauvakuume on todella kova :( Olin yhdessä pitkässä suhteessa, jossa mies ei sitten halunnutkaan sitoutua ja perustaa perhettä. Sen jälkeen on ollut kaksi lyhyempää, joista tämä toinen päättyi juuri. Nyt itkettää kamalasti ja olo on todella epätoivoinen, pelkään että kuolen lapsettomana.... olen jo netistä etsinyt tietoa yksinäisen naisen hedelmöityshoidoista ja siitä, minkälaista olisi saada lapsi yksin... en kuitenkaan tiedä uskallanko koskaan ryhtyä siihen. Ehkä muutaman vuoden päästä, mikäli miestä ei löydy.... Nyt mulla on tietysti vielä tämä eron jälkeinen shokkikin päällä, joten olo on todella epätoivoinen ja ahdistunut :(

Mun kaveripiirissäni, minä itse mukaan lukien, on paljon naisia, jotka erosivat suhteistaan 30+-iässä, kun miehestä ei ollutkaan perheenperustamiseen. Nyt me ollaan 35+ ja yhtä lukuun ottamatta on löydetty uudet miehet ja perheet on perustettu. Ei kannata olla synkkä. Jokaisessa iässä erotaan ja löydetään uusi puoliso.

olemme siis perheenperustamisvaiheessa ja lapsettomuushoitoihin menossa (miehestä johtuvaa). nyt mies on laittanut stoppia perheenperustamiseen, potee jotakin 3-kympin kriisiä..

en haluaisi "haaskata" aikaani tähän mieheen, jos hän ei pääsekään 30-kriisistään.

jotenkin tuntuu, että toisaalta voisi olla paras lyödä hanskat tiskiin tämän kanssa ja yrittää hakea mies, jolla on samanlaisia haaveita. ja jos tällaista miestä ei löytyisi, menisi vaikka tanskaan yksinäisenä naisena hedelmöityshoitoihin.

eläminen tässä "löysässä hirressä" on jotenkin ahdistavaa. max. 6kk olen antanut miehelle aikaa selvittää ajatuksensa ja päänsä asian suhteen. nyt on alkanut tulla ajatuksia, että miksi odottaisin sen 6kk tämän ketaleen kanssa. jos hän päättää sanoa ei, niin tämä "odotusaika" on mennyt tavallaan hukkaan - siinä ajassa olisi jo toiseen tutustunut hyvin.

t: 3

2. Okei, no toivotaan että löytäisit kuitenkin elämänkumppanin..tosin itsellä ei nyt asian suhteen kauheen korkeat odotukset ole joten hankala ajatella positiivisesti koko asiaa...

6. Voin niin samaistua suhun, tosin itsellä kanssa pari lyhyttä suhdetta tossa eron jälkeen ollu mutta kumpikaan ei ollu sellanen josta olisi pidemmän päälle tullut mitään.

Kyllä muakin ahdistaa, ikääkin jo hieman enemmän kun sulla...mutta silti toivon että se mies tulis vielä kohdalle jonka kanssa sais perheen perustettua. Ketä vaan en kyllä ota...joten ilman lasta jään minäkin jos ei oikeeta miestä löydy.

7. Kiva kuulla, ehkä tässä sitte vielä olis toivoa..niinhän kaikki kaveritkin sanoo etten vielä ole vanha, mutta ajatus silti alkaa ahdistamaan halusi tai ei.

ap

3. Se on kyllä totta, jälkeenpäin kun ajattelen omia suhteitani siis noita lyhyitä niin olisi pitänyt lopettaa heti kun tajusi ettei pidemmän päälle homma toimisi..

Koska itse nyt pari vuotta katellut josko löytyisi se mies jonka kanssa perustaisi perheen ja eläisi mutta en ole sellaiseen vielä törmännyt.

Joten sanoisin että itse en odottaisi jos voisin valita, mutta en toki tiedä mitään teidän suhteesta joten en ala enempää neuvomaan. =)

ap

Mulle kävi 37 vuotiaana ettei mies sitten halunnutkaan ryhtyä lapsettomuushoitoihin vaan jätti minut.

Kiitos seiskalle, piristi hieman.... onhan se ihan totta että erot kuuluvat elämään, eikä eroaminen tarkoita mitään maailmanloppua. Tämä ikä 30-40 on vaan naisen kannalta jotenkin niin "lopullinen" sen loppuelämän kannalta: nämä vuodet ratkaisevat vietänkö elämäni lapsia kasvattaen ja myöhemmin lapsenlapsia paapoen, vai jäänkö tuosta kaikesta paitsi.

Omaa ahdistustani ehkä lisää vähän vääristynyt ystäväpiiri. Omissa tutuissani ei ole ketään eroajia, päin vastoin suurin osa on päätynyt naimisiin sen nuoruudenrakkauden kanssa, jonka kanssa nyt sitten pyöräytellään lapsia. Olen kaveripiirini ainut sinkku, itseasiassa ainut joka ei ole vähintään avoliitossa. Tälläisessä ympäristössä oma yksinäisyys tuntuu jotenkin hirveän musertavalta. Kaikki tapaamisetkin ovat aina niitä ns. pariskuntaillallisia joihin kaikki raahaavat miehensä.... ja sitten olen minä, yksin.

Ehkä mun pitäisi vaan löytää uusia ystäviä.

T: se kutonen

Mulla ystäväpiirissä on lähes kaikki myös parisuhteissa tai naimisissa mutta ihan kaikilla ei lapsia kuitenkaan ole, mutta eihän näistä varatuista ole samanlailla kaveria lähtemään sellaisiin paikkoihin missä voisi tutustua miehiin. Kotoahan sitä ei kyllä kukaan tule hakemaan....

Ja tiedän tunteen illanvietossa jossa olen minä ja muutama pariskunta...se on ahdistavaa...

13 oli ap.

[quote author="Vierailija" time="18.06.2014 klo 11:36"]

Kiitos seiskalle, piristi hieman.... onhan se ihan totta että erot kuuluvat elämään, eikä eroaminen tarkoita mitään maailmanloppua. Tämä ikä 30-40 on vaan naisen kannalta jotenkin niin "lopullinen" sen loppuelämän kannalta: nämä vuodet ratkaisevat vietänkö elämäni lapsia kasvattaen ja myöhemmin lapsenlapsia paapoen, vai jäänkö tuosta kaikesta paitsi.

Omaa ahdistustani ehkä lisää vähän vääristynyt ystäväpiiri. Omissa tutuissani ei ole ketään eroajia, päin vastoin suurin osa on päätynyt naimisiin sen nuoruudenrakkauden kanssa, jonka kanssa nyt sitten pyöräytellään lapsia. Olen kaveripiirini ainut sinkku, itseasiassa ainut joka ei ole vähintään avoliitossa. Tälläisessä ympäristössä oma yksinäisyys tuntuu jotenkin hirveän musertavalta. Kaikki tapaamisetkin ovat aina niitä ns. pariskuntaillallisia joihin kaikki raahaavat miehensä.... ja sitten olen minä, yksin.

Ehkä mun pitäisi vaan löytää uusia ystäviä.

T: se kutonen

[/quote]

No jos sä olet sen 30, niin sulla on 10 vuotta aikaa ennen kuin olet 40. Siinä ajassa ehdit löytää vaikka kuinka monta uutta miestä. :)

[quote author="Vierailija" time="18.06.2014 klo 09:41"]

Itse olen siis eronnut, ei ole lapsia eikä tällä hetkellä miestäkään. Kesäloma alkoi ja tuntuu aika ankealta kun ystävillä ei ole samaan aikaan juurikaan lomia ja nyt sitten yksinäni kökötän nelisen viikkoa...no jotain pientä ohjelmaa tiedossa loman keskivaiheilla..

[/quote]

Oispa neljä viikkoa lomaa ettei tartteis olla ihmiskontatissa, mutta eei... pätkätyöläinen ja introvertti on paha yhdistelmä.

t: asiakaspalvelija

Minulla taasen mies jätti 7 vuoden yhteiselon ja lapsettomuushoitojen jälkeen. Hän halusi lapsen ja lopulta sai sellaisen, nyt jo kaksikin. Hänen jälkeensä mulla on ollut kaksi suhdetta, joista kumpikaan ei osoittautunut kestäväksi. Näin neljänkmpin korvilla toivon salaa tulevani edelleen raskaaksi sattumalta, vaikka toivo alkaa hiipua sinne lottovoiton lukemiin. Säälittävää, joo, tiedän :(

Edessä on yksinäinen kesä.

7:  Miltä siitä kaveripiirin ainoasta yksinäisestä nyt tuntuu, kun muut ovat jo löytäneet eron jälkeen uuden? Onko hänelläkin toiveikas mieliala?

[quote author="Vierailija" time="18.06.2014 klo 11:15"]

3. Se on kyllä totta, jälkeenpäin kun ajattelen omia suhteitani siis noita lyhyitä niin olisi pitänyt lopettaa heti kun tajusi ettei pidemmän päälle homma toimisi..

Koska itse nyt pari vuotta katellut josko löytyisi se mies jonka kanssa perustaisi perheen ja eläisi mutta en ole sellaiseen vielä törmännyt.

Joten sanoisin että itse en odottaisi jos voisin valita, mutta en toki tiedä mitään teidän suhteesta joten en ala enempää neuvomaan. =)

ap

[/quote]

erilaiset näkökulmat ovat tervetulleita! -kiitos ajatuksistasi!

t: 3

[quote author="Vierailija" time="18.06.2014 klo 11:54"]

[quote author="Vierailija" time="18.06.2014 klo 11:36"]

Kiitos seiskalle, piristi hieman.... onhan se ihan totta että erot kuuluvat elämään, eikä eroaminen tarkoita mitään maailmanloppua. Tämä ikä 30-40 on vaan naisen kannalta jotenkin niin "lopullinen" sen loppuelämän kannalta: nämä vuodet ratkaisevat vietänkö elämäni lapsia kasvattaen ja myöhemmin lapsenlapsia paapoen, vai jäänkö tuosta kaikesta paitsi.

Omaa ahdistustani ehkä lisää vähän vääristynyt ystäväpiiri. Omissa tutuissani ei ole ketään eroajia, päin vastoin suurin osa on päätynyt naimisiin sen nuoruudenrakkauden kanssa, jonka kanssa nyt sitten pyöräytellään lapsia. Olen kaveripiirini ainut sinkku, itseasiassa ainut joka ei ole vähintään avoliitossa. Tälläisessä ympäristössä oma yksinäisyys tuntuu jotenkin hirveän musertavalta. Kaikki tapaamisetkin ovat aina niitä ns. pariskuntaillallisia joihin kaikki raahaavat miehensä.... ja sitten olen minä, yksin.

Ehkä mun pitäisi vaan löytää uusia ystäviä.

T: se kutonen

[/quote]

No jos sä olet sen 30, niin sulla on 10 vuotta aikaa ennen kuin olet 40. Siinä ajassa ehdit löytää vaikka kuinka monta uutta miestä. :)

[/quote]

No joo, se on kyllä totta. Kuten sanoin niin olen juuri eronnut, joten synkkyys meinaa voittaa.... Kymmenen vuotta kuulostaa hirveän pitkältä ajalta, mutta sitten kun ajattelee että ei niitä lapsiakaan ihan noin vaan voi tehdä, ja jos haluaisi useamman... Harva mies haluaa muuttaa yhteen heti, eli 1v seurustelua, 2v yhdessä asumista, sitten ehkä naimisiin.... raskaudessa menee melkein vuosi, ja jos lasten välissä pitäisi olla pari-kolme vuotta... niin ei musta mitään suurperheen äitiä enää taida tulla.

Joo, olen tällä hetkellä tosi pessimistisellä tuulella.