Olen syrjäytynyt kaikesta, ja juurisyy on se että en koskaan saanut tyttöystävää

Vuosia jaksoin toivoa parasta ja olin mukana yhteiskunnassa. Koulussa oli aina ysin keskiarvo, ja kuuluin luokkani parhaimpiin. Tietty olin sellainen "ujo hikari" alaluokilla, mutta se karisi pois teini-iässä kun kasvoin ja kypsyin.

Muistan 13-vuotiaasta asti omanneeni ajatuksia ja haaveita siitä omasta tyttöystävästä...Kyllä se optimismi kantaa melko pitkälle, mutta jossakin kohtaa on silläkin rajansa.

24-vuotiaana aloin jo hieman huolestua, kun olin ollut mukana niin monessa elämässäni, mutta silti en ollut kohdannut sellaista naista jonka kanssa olisi ollut molemminpuolista kipinää suhteeseen asti.
Kyllä siinä vielä meni useita vuosia pää pystyssä ja tietysti hakeuduin paikkoihin jossa sen kumppanin voisi kohdata.
varmaan 28-vuotiaana aloin hiljalleen masentua tämän asian takia, kun ihmiset ympärilläni löysivät aina uuden suhteen edellisen päätyttyä, saivat lapsia, menivät naimisiin, jne...

Nykyään olen 34-vuotias, ja täysin kaikesta syrjäytynyt sekä pahasti kyynistynyt tapaus. Tämä korona-aika sopii hyvin minulle, koska voin edes leikkiä olevani normaali kun monet muutkin ovat täysin eristyksissä kotonaan.
Ei ole työelämäkään enää vuosiin kutsunut, kun tuntuu vain niin turhalta.

Arvostaisin myös jos tähän ketjuun ei tulisi niitä "Etkö saanut naista kun et käynyt parturissa ja suihkussa?" -itsestäänselvyyksiä