Lue keskustelun säännöt.
Olenko liian riippuvainen miehestäni vai missä vika???
18.08.2006 |
Olen alkanut miettiä, olenko liian riippuvainen miehestä henkisesti. Olemme olleet yhdessä 8v ja varsinkin alussa suhteemme oli tosi symbioottinen. Olimme kuin paita ja peppu. Kerroimme toisillemme kaiken, rohkaisimme toisiamme elämässä, tarjosimme tarvittaessa lohduttavaa olkapäätä ja kaikin puoli puhalsimme yhteen hiileen.
Nyt viime vuosina arki on astunut suhteeseen. Mitään isoja alamäkiä ei olla koettu, mutta emme myöskään ole koko ajan " yhdessä" (henkisesti). En suoranaisesti sellaista kaipaakaan, mutta en mielestäni saa edes sen verran yhteyttä kuin kaipaisin. Tätä on vaikea selittää. Periaatteessa suhteemme on ihan hyvä, pystymme puhumaan kaikesta jos mies vain jaksaa, ja arvostamme toisiamme. Silti koen olevani jotenkin yksin. Jos minulla on vaikkapa mielipahaa, mies helposti ohittaa sen. Puhumattakaan tilanteista, joissa hän tahallaan tai tahattomasti loukkaa minua jotenkin. Hän ei koe pahemmin pyytele nykyään anteeksi, lähinnä vain tuskastuu, jos loukkaannun. Rivien välistä luen " älä nyt taas siinä pillitä" .
Olenkin nyt ruvennut miettimään, olenko jotenkin liian riippuvainen miehestäni ja hänen hyväksynnästään. Pitäisikö minun vain elää omaa elämääni, niellä mahdolliset mielipahani ja tulla toimeen itsekseni? Enkö saa kaivata toisen tukea tai edes rehellistä ajatusten jakamista asioista? MIes ei oikein jaksa nykyään puhuakaan syvällisemmin. Mielestäni en kuitenkaan ole mitenkään takertuva, oman mittapuuni mukaan kaipaan vain parisuhteen toisen osapuolen läheisyyttä. En haluaisi elää " yksin" kun kuitenkin elämme kaksin.
Olipa hirmu monimutkainen sepustus. Olen puhunut tästä mielellekin, mutta hän ei ymmärrä minua. Hänen mielestään meillä on kaikki ihan hyvin.
Kommentit (3)
Kahden äitiysloman ja hoitovapaan aikana olen ainakin huomannut olevani riippuvainen miehestäni. Kun käy töissä, niin ei jaksa pikkuasioita murehtia ja miehen päälle ei tule kaadettua kaikkea...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Kahden äitiysloman ja hoitovapaan aikana olen ainakin huomannut olevani riippuvainen miehestäni. Kun käy töissä, niin ei jaksa pikkuasioita murehtia ja miehen päälle ei tule kaadettua kaikkea...
Ja nro 2:lle: En todellakaan pysty kuvittelemaan millaista olisi, jos mies lähtisi lätkimään. Se on jo ajatuksena kaukaa haettu, sillä vakaana periaatteenamme on pysyä yhdessä. Vaikka tajuan toki, että joskus elämä voi mennä ihan päin vastoin kuin on suunniteltu. Enemmänkin olen toisinaan pohtinut sitä miten pärjäisin jos mies kuolisi. Kauheaahan se olisi, mutta enköhän siitäkin jotenkin läpi luovisi.
ap
itsenäistyisit hieman. Tämä on vaikea läksy, tiedän koska olen kokenut sen. Vaikka pelottaa ja tunnet arkuutta niin kannattaa pakottaa itsensä aktiiviseksi. Hanki uusi harrastus, opiskele uusi ammatti tms. ja tee tämä kaikki aivan itse ja vain sinua itseäsi varten. Parisuhdesymbioosi on hyvä juttu aluksi, mutta jatkuessaan se tukahduttaa rakkauden. Kohta huomaat, että sinulla on oma elämä, omia tuttavia ja selviät yksin vaikka suhteesi hajoaisi käsiin. Jos elät vain miehesi kautta, sinulle ei jää mitään mikäli hän katoaa kuvioista.