Äitini rakkaus rojuihin ja epärealistiset käsitykset niiden arvosta

Vuosi sitten siivosimme porukalla hänen talonsa. Talo oli täynnä tavaraa, vintti, kaapit, kellari, piharakennukset. Teimme viikon verran kolmeen pekkaan töitä, joka päivä aamusta iltaan. Lajittelimme, pesimme, veimme kierrätykseen, järjestelimme. Tavaraa lähti varmaan tuhansia kiloja pois. Kaikki tapahtui yhteistuumin, äitini osallistui myös jaksamisensa mukaan. Paljon vielä myös jäi.

No, tässä eräänä päivänä hän alkoi syyttävään sävyyn puhumaan miten ollaan heitetty arvokasta tavaraa pois, sellaista minkä hän olis voinut myydä, kunhan JOKU olisi ne ensin kunnostanut. Oli lukenut jonkun lehtijutun miten 60-l tavara on nyt arvossaan. Kuulemma olisi ollut nopea homma hioa ja maalata huonekalut. Hän itse ei sitä olisi tietenkään hoitanut vaan se kuuluisa joku. Ja että hänellä oli joskus 40v sitten joku Marimekon hame tms joka on nyt heitetty pois, vaikka niistä saa nyt hyvän rahan.

Että sieppaa taas. Hän ei ajattele ollenkaan sitä että sillä ajalla ja vaivallakin jonka me hänen eteensä nähtiin, on joku arvo. Jos jonkun ulkopuolisen olisi palkannut hoitamaan tuon homman samalla lailla (kaiken yksitellen läpikäynti, lajittelu, poiskuljetus eri tahoille), olisi se maksanut varmaan tuhansia euroja. Hänellä oli sellainen tonnin seteli-ilme kun esitin tämän faktan. Mutta ei, vain sillä on merkitystä että hän teoriassa olisi voinut saada jostain marimekon hameesta pari ja huonekaluista (kunnostuksen jälkeen) ehkä satasen verran (jos olisi torissa myynyt (siis käytännössä minä olisin myynyt, hän ei osaa käyttää läppäriä tai tablettia).

Joo. Sellaista tänään. Avautuminen päättyy tähän. Kiitos mielenkiinnostasi.