Mistä tietää haluaako lapsia?

Yritä tehdä mielikuvaharjoittelua siihen aikaan, kun olet lisääntymiskykysi menettänyt ja sulla ei ole lapsia. Millaista elämäsi on? Puuttuuko siitä jotain?

Minä tein niin ja huomasin etten halua lapsia. Näen tulevaisuuteni mukavampana ja valoisampana ilman niitä.

Parisuhdeterapia kuulostaa hyvältä idealta.

Sinulta loppu aika siinä 35 kieppeillä, silloin on viimeistään tiedettävä mitä haluaa. Mieluiten jo ennen.

Ehkä et vaan halua lasta tämän miehen kanssa? Tai sitten haluat, mutta miehesi empiminen on tarttunut sinuun?

Yleensä ne naiset, jotka eivät halua lapsia, tietävät sen varmasti eikä asiassa ole ongelmaa. Jos häilyy asian kanssa, niin silloin luultavasti oikeasti kaduttaa myöhemmin, jos lapsia ei hanki. Hyvä ratkaisu silloin on hankkia se yksi lapsi eikä enempää.

Biologinen kello tikittää armottomasti eteenpäin ja suurin osa niistä jotka epäröivät, tulevat sitä katumaan. Harvoin kuulee juttuja, joissa yhden lapsen hankkinen kaduttaisi kamalasti jälkikäteen.

Vierailija kirjoitti:

Yritä tehdä mielikuvaharjoittelua siihen aikaan, kun olet lisääntymiskykysi menettänyt ja sulla ei ole lapsia. Millaista elämäsi on? Puuttuuko siitä jotain?

Minä tein niin ja huomasin etten halua lapsia. Näen tulevaisuuteni mukavampana ja valoisampana ilman niitä.

Olen yrittänyt myös tätä. Ensin valtaa helpotus mutta sitten alkaa kaihertamaan. Molemmat tunteet vaihtelevat.

ap

Tiedon saa kaikkein helpoimmin kysymällä tältä palstalta. Vastaus on: Et halua.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhdeterapia kuulostaa hyvältä idealta.

Sinulta loppu aika siinä 35 kieppeillä, silloin on viimeistään tiedettävä mitä haluaa. Mieluiten jo ennen.

Ehkä et vaan halua lasta tämän miehen kanssa? Tai sitten haluat, mutta miehesi empiminen on tarttunut sinuun?

Yleensä ne naiset, jotka eivät halua lapsia, tietävät sen varmasti eikä asiassa ole ongelmaa. Jos häilyy asian kanssa, niin silloin luultavasti oikeasti kaduttaa myöhemmin, jos lapsia ei hanki. Hyvä ratkaisu silloin on hankkia se yksi lapsi eikä enempää.

Biologinen kello tikittää armottomasti eteenpäin ja suurin osa niistä jotka epäröivät, tulevat sitä katumaan. Harvoin kuulee juttuja, joissa yhden lapsen hankkinen kaduttaisi kamalasti jälkikäteen.

Olen pienestä asti sanonut, että en halua lapsia. Muistan kun joskus itkin sitä, että en halua lapsia (luulin, että kaikki aikuiset naiset niitä saa :D). Mulla ei myöskään koskaan ollut vauvanukkeja, koin ne vastenmielisinä.

Ongelma on ehkä siinä, että en voi sietää vauvoja tai taaperoita. Itselläni ei ole sisaruksia, enkä ole esim. pitänyt koskaan vauvaa sylissä. Lapsista tykkään kyllä kovasti. Sellaisista jotka sanovat kun on nälkä tai mikä harmittaa. :D

ap

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on ehkä siinä, että en voi sietää vauvoja tai taaperoita.

Niin kauan kun tältä tuntuu, älä hanki lapsia. Aikamoisia nuo varhaislapsuuden traumat, kun vanhemmat ei siedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on ehkä siinä, että en voi sietää vauvoja tai taaperoita.

Niin kauan kun tältä tuntuu, älä hanki lapsia. Aikamoisia nuo varhaislapsuuden traumat, kun vanhemmat ei siedä.

Aika harva varmaan siitä vauva-ajasta oikeasti nauttii? Varsinkin jos on haastava vauva jokai itkee koko ajan.

Kannattaa ehkä kääntää ajatus toisinpäin ja miettiä, haluaisiko lapsi teitä vanehmmikseen jos voisi päättää? Jos vastaus edes epäilyttää, ette välttämättä ole kypsiä tai muuten sopivia vanhemmiksi ainakaan pariskuntana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on ehkä siinä, että en voi sietää vauvoja tai taaperoita.

Niin kauan kun tältä tuntuu, älä hanki lapsia. Aikamoisia nuo varhaislapsuuden traumat, kun vanhemmat ei siedä.

Lähinnä siksi en tykkää, koska mielikuva on se koko ajan itkevä mytty. 

Ja vaikka mieheni on hyvä tyyppi, pelkään, että hän tekee kuten kuulemma oma isäni, eli sanoo heippa, ja painuu koko päiväksi omiin töihinsä/ harrastuksiinsa... Sitähän kun ei kenestäkään voi etukäteen tietää, millainen on oikeasti...

ap

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa ehkä kääntää ajatus toisinpäin ja miettiä, haluaisiko lapsi teitä vanehmmikseen jos voisi päättää? Jos vastaus edes epäilyttää, ette välttämättä ole kypsiä tai muuten sopivia vanhemmiksi ainakaan pariskuntana.

No joo. Mutta kuinka moni kysyy oikeasti itseltään tätä? 

Itsellä on huono itsetunto ja enpä osaa tuohon kysymykseen vastata.

ap

Hakeutukaa vaikka tukiperheeksi. Silloin teidän ei tarvitse elää vauvavaihetta, vaan saatte lapsen vähän isompana. Eikä hän edes ole kokoaikaisesti teillä.

Myös sijaislapsi tai adoptiolapsi voi tulla perheeseen vähän isompana. Eli vauva-arki jää kokematta, mutta saisitte kuitenkin lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Hakeutukaa vaikka tukiperheeksi. Silloin teidän ei tarvitse elää vauvavaihetta, vaan saatte lapsen vähän isompana. Eikä hän edes ole kokoaikaisesti teillä.

Myös sijaislapsi tai adoptiolapsi voi tulla perheeseen vähän isompana. Eli vauva-arki jää kokematta, mutta saisitte kuitenkin lapsen.

Adoptointi tai sijaislapsi olisi kiva mutta itselläni on vanha masennusdiagnoosi ja se käsittääkseni estää adoption. Myöhemminkin olen ollut hoidossa ahdistuksen takia, joka on ironista kyllä tullut juurikin osaksi siitä, että en osaa päättää mitä teen elämälläni (mm. tää lapsiasia).

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on ehkä siinä, että en voi sietää vauvoja tai taaperoita.

Niin kauan kun tältä tuntuu, älä hanki lapsia. Aikamoisia nuo varhaislapsuuden traumat, kun vanhemmat ei siedä.

Vähän kakspiippuinen juttu. Mäkään en voi sietää vauvoja tai taaperoita, omaani silti rakastan eniten maailmassa. En silti näytä tätä inhoani maailmalle, jos joku tätä pohtii.

Mutta mielestäni taas, jos miettii "mistä tietää, haluaako lapsia" voisi tarkoittaa ettei halua.

T. kyökkipsykologi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on ehkä siinä, että en voi sietää vauvoja tai taaperoita.

Niin kauan kun tältä tuntuu, älä hanki lapsia. Aikamoisia nuo varhaislapsuuden traumat, kun vanhemmat ei siedä.

Vähän kakspiippuinen juttu. Mäkään en voi sietää vauvoja tai taaperoita, omaani silti rakastan eniten maailmassa. En silti näytä tätä inhoani maailmalle, jos joku tätä pohtii.

Mutta mielestäni taas, jos miettii "mistä tietää, haluaako lapsia" voisi tarkoittaa ettei halua.

T. kyökkipsykologi

Olen pari kertaa luullut olevani raskaana. On ollut niin voimakkaat oireet. Olen ollut ihan paniikissa ja itku kurkussa. Negatiivisen raskaustestin jälkeen olo on ollut helpottunut mutta samalla oudon pettynyt. Ihan kun salaa kuitenkin toivoisin sitä?

ap

Lapsen hankkiminen on sellainen päätös ettei sitä kukaan muu voi tehdä sinun puolesta eikä kukaan varsinaisesti voi kehoittaa sinua hankkimaan tai olemaan hankkimatta lasta. Millaista kuvittelet elämän lapsen kanssa olevan? Miksi haluat lapsen? Miksi et halua? Olisiko elämäsi ihan mukavaa ja hyvää ilman lasta vielä esimerkiksi 10 vuoden päästä? Vai jäisikö jotain puuttumaan?

Vierailija kirjoitti:

Lapsen hankkiminen on sellainen päätös ettei sitä kukaan muu voi tehdä sinun puolesta eikä kukaan varsinaisesti voi kehoittaa sinua hankkimaan tai olemaan hankkimatta lasta. Millaista kuvittelet elämän lapsen kanssa olevan? Miksi haluat lapsen? Miksi et halua? Olisiko elämäsi ihan mukavaa ja hyvää ilman lasta vielä esimerkiksi 10 vuoden päästä? Vai jäisikö jotain puuttumaan?

Kuvittelen elämän olevan kivaa lapsen kanssa. Haluaisin kasvattaa lasta ja opettaa sille asioita. Joskus halusin olla opettaja :D Yksi syy on se, että olisi mukava, jos olisi sukua vielä sen jälkeen kun vanhempani ovat kuolleet. He ja isovanhempani ovat ainoat sukulaiseni.

Se huolettaa, että miten jaksan ne muutaman ensimmäisen vuoden ja mitä jos lapsi olisi vaikeasti vammainen...

ap

Maailman sivu lapset on tulleet maailmaan ikään kuin sattumalta.  Ne vaan on saaneet alkunsa ja sitten otettu vastaan.  Ja yleensä vanhemmat on olleet onnellisia lapsestaan.

Nykyään tulee sitten tällaisia kysymyksiä, kun lasten ikään kuin itsestään tuleminen on estetty erilaisin ehkäisykeinoin.  Mutta onko ihminen kuitenkaan muuttunut?

Sulle on vaikea antaa vastausta, kun lapsen tekemisestä ja saamisesta on tullut tällainen asia, minkä voi itse päättää.  Ennen ei sen kummemmin päätetty, usein ajateltiin vain, että tulee jos on tullakseen tai sitten ei tule.  Jätettiin asia ns. korkeimman käteen.

Ja ennen, vielä siis minunkin nuoruudessani 60- ja 70-luvuilla, yleensä mentiin sitten naimisiin.  Se oli se tavanmukaisin ratkaisu, mentiin naimisiin kun kerran lapsikin jo oli tulossa.  Ei sitä hirveästi pohdiskeltu puolin ja toisin.  

Muistan yhden miehen, joka aina vähän ottaneena puhui aina samasta asiasta ; hän ei ollut suostunut menemään naimisiin sen naisen kanssa, joka alkoi odottaa hänelle lasta.  Maksoi siis vain elatusmaksut.  Mutta kärsi ilmeisesti kovia omantunnon tuskia, kun siihen aina puheissaan päätyi, että tekikö hän väärin, kun ei mennyt naimisiin vaikka tyttö olisi halunnut.  

Oliko ne lapset sitten toivottuja vai ei?  Yleensä tuntui siltä, että oli.  Minun äiti sanoi, että yksikään meistä neljästä lapsesta ei ollut suunniteltu.  Me vaan tultiin maailmaan ja meidät otettiin vastaan.  Oltiin siis ensimmäistä lukuunottamatta vielä aviossa alkuun laitettu.

Oma kokemukseni on, että viimeistään kolmekymppisenä sitä kyllä tietää, mitä siinä asiassa kaipaa.  Mutta nykynuoret on jo erilaisia, tottuneet vapaaseen elämään ja pitkään nuoruuteen.  Kovin pitkää ei voi jahkata, jos jo 30 on ns. lasissa.  Minä yritin lasta vielä 35-vuotiaana, mutta eipä enää tullut, vaikka kaksi oli tullut ihan normaalisti, yrittämättäkään.   Eli luonto sitten sen vastauksen antaa, jos liian pitkään miettii.

Älä kysele toisilta ihmisiltä, kun itsestäsi on kyse.  Niillä on omat näkemyksensä ja sulla itselläsi omasi.  Paitsi mieheltä tietysti, mutta miehetkin voi ajatella asiaa ihan toisista lähtökohdista.

  Lapset vaativat työtä ja rahaa, Jos pariskunnasta molemmat eivät lasta halua, on riski päätyä hoitaaman lapsi yksin ilman parisuhdetta. Lapsen voi tietysti antaa pois ensimmäisten kuukausien aikana, jos huomaa ettei sitä halunnutkaan.

Vierailija kirjoitti:

  Lapset vaativat työtä ja rahaa, Jos pariskunnasta molemmat eivät lasta halua, on riski päätyä hoitaaman lapsi yksin ilman parisuhdetta. Lapsen voi tietysti antaa pois ensimmäisten kuukausien aikana, jos huomaa ettei sitä halunnutkaan.

Joo, sekin on tässä haittana, että jäin viimevuonna työttömäksi ja yrityksestä huolimatta uutta työtä ei ole löytynyt. Ihan kuin työnantajat haistaisivat ajatukseni lapsista. Onhan se ymmärrettävää kun olen 30.

En haluaisi lasta niin, että ei ole työpaikkaa mihin palata. Enkä halua ottaa riskiä, että jos en ikinä enää löydäkään töitä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen hankkiminen on sellainen päätös ettei sitä kukaan muu voi tehdä sinun puolesta eikä kukaan varsinaisesti voi kehoittaa sinua hankkimaan tai olemaan hankkimatta lasta. Millaista kuvittelet elämän lapsen kanssa olevan? Miksi haluat lapsen? Miksi et halua? Olisiko elämäsi ihan mukavaa ja hyvää ilman lasta vielä esimerkiksi 10 vuoden päästä? Vai jäisikö jotain puuttumaan?

Kuvittelen elämän olevan kivaa lapsen kanssa. Haluaisin kasvattaa lasta ja opettaa sille asioita. Joskus halusin olla opettaja :D Yksi syy on se, että olisi mukava, jos olisi sukua vielä sen jälkeen kun vanhempani ovat kuolleet. He ja isovanhempani ovat ainoat sukulaiseni.

Se huolettaa, että miten jaksan ne muutaman ensimmäisen vuoden ja mitä jos lapsi olisi vaikeasti vammainen...

ap

Oma jaksaminen todella kannattaakin miettiä, koska jaksamista tarvitaan muutaman ensimmäisen vuoden jälkeenkin. Sen sijaan "mitä jos"-ajattelusta sinulle ei ole oikeasti hyötyä, lisäät sillä vain epävarmuutta ja "mitä jos"-ajatuksia voi kehittää vaikka millä mitalla loputtomiin saakka.