Oletko muuttanut lapsena monta kertaa?

Muutin kaupungin sisällä niin että koulu vaihtui 4. luokalla. Meni kauan ennenkuin sain kavereita.

Vaan kerran, ja se oli jotenkin tosi ahdistavaa. Olin pienin, ja elämässä oli paljon muutoksia. Vanhemmat ihmetteli miten minusta tuli niin hankala ja esikoinen niin helppo.. voi olla että siksi kun hänellä oli äiti kotona siihen asti kun oli 12 ja elämä muuttumatonta, minulla noin 4v asti ja sitten olikin muuttoa, vanhempien ja muiden perheenjäsenten muiden poissaoloa ja yksinäisyyttä

Vierailija kirjoitti:

Vaan kerran, ja se oli jotenkin tosi ahdistavaa. Olin pienin, ja elämässä oli paljon muutoksia. Vanhemmat ihmetteli miten minusta tuli niin hankala ja esikoinen niin helppo.. voi olla että siksi kun hänellä oli äiti kotona siihen asti kun oli 12 ja elämä muuttumatonta, minulla noin 4v asti ja sitten olikin muuttoa, vanhempien ja muiden perheenjäsenten muiden poissaoloa ja yksinäisyyttä

Niin ne lapset on erilaisia. Me muutettiin kerran ja sen jälkeen kinusin vanhemmilta jatkuvasti, että muutetaan taas. Äitini oli kotona myös ja mä aina vaadin, että menisi töihin. Koulukavereista vain yhden lestadiolaisperheen äiti oli kotona.

Muutin kaupungin sisällä koko ajan. Välillä käytiin vieruskaupungissakin. Elämä oli yksiä lainalaatikoita.

Ekan kerran muutin kun oli juuri aloittanut ekan luokan, ehdin sitä käydä pari kuukautta. Muutettiin eri kaupunkiin; koulu ja kaverit jäi mummo ja pappa jäi. Ihana opettaja jäi ja tilalle tuli pelottava vanha harppu. Jouduin yksin menemään vieraassa kaupungissa kouluhammaslääkäriin, olin 6-vuotias ja opettaja oli vihainen kun olin eksynyt matkalla. Eksyin välillä kotimatkallakin.

Sitten kolmannelle luokalle vaihdoin toiseen kouluun kun muutettiin saman kaupungin sisällä. Sitä ehdin käydä sitten kaksi vuotta ja sitten vaihdoin oppikouluun. Olin 10-vuotias syksyllä kun aloitin jo neljännessä koulussani.

Kyllä se on varmaan vaikuttanut moneenkin asiaan mitä ei tule edes ajatelleeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaan kerran, ja se oli jotenkin tosi ahdistavaa. Olin pienin, ja elämässä oli paljon muutoksia. Vanhemmat ihmetteli miten minusta tuli niin hankala ja esikoinen niin helppo.. voi olla että siksi kun hänellä oli äiti kotona siihen asti kun oli 12 ja elämä muuttumatonta, minulla noin 4v asti ja sitten olikin muuttoa, vanhempien ja muiden perheenjäsenten muiden poissaoloa ja yksinäisyyttä

Niin ne lapset on erilaisia. Me muutettiin kerran ja sen jälkeen kinusin vanhemmilta jatkuvasti, että muutetaan taas. Äitini oli kotona myös ja mä aina vaadin, että menisi töihin. Koulukavereista vain yhden lestadiolaisperheen äiti oli kotona.

Mielenkiintoista! Miksi tykkäsit muuttamisesta?

Muutimme kerran ollessani ala-asteella ja sen jälkeen kesti monta monta vuotta saada uusia ystäviä, tai yleensäkään päästä sisälle ja muodostuneisiin klikkeihin.

Karmea kokemus kaikin puolin.

Muutimme ihan parin vuoden välein, parissa eri kaupungissa, kunnes olin kymmenen. Alle kouluiässä se ei haitannut minua vaan oli jännää, mutta koululaisena oli todella ikävää joutua jättämään kaverit ja vaihtamaan uuteen kouluun kesken lukuvuoden. Oli vaikeaa päästä valmiisiin kaveripiireihin sisälle, eikä se kunnolla onnistunutkaan minulta.

Olin muuttanut 25-ikävuoteen mennessä 19 kertaa.

Ennen täysi-ikäisyyttä muutimme kahdeksan kertaa.

Nyt olenkin asunut sitten vuodesta 1996 samassa, tuli muuttokiintiö täyteen.

Olen muuttanut 8 kertaa ennen kuin täytin 5 vuotta. Silloin vanhempani onnistuivat hankkimaan ARAVA-asunnon ja muttaminen vuokra ja alivuokralaiskämpästä toiseen loppui. Helsingissä oli järkyttävä asuntopula minun lapsuudessani.

 Minun vanhemmilla oli opettajina vakituiset kaupunginvirat, joten asuin lapsena ja nuorena 11 vuotta ensimmäisessä varsinaisessa omistusasunnossa ja seuraavat 7 vuotta toisessa varsinaisessa omistusasunnossa. Peruskoulun ala-asteen ja yläasteen sekä lukion koulut olivat samassa kaupunginosassa ja totuin kävelemään koulumatkat. Olimme yhden kaverin kanssa 9 vuotta samalla luokalla eli koko peruskoulun ajan ja hän asui naapuritalossa.

Lukion ja intin jälkeen muutin pois kotoa 20-vuotiaana toiseen yliopistokaupunkiiin opiskelemaan, sillä kotikaupungissani ei ollut mahdollista opiskella sitä alaa mistä olin kiinnostunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaan kerran, ja se oli jotenkin tosi ahdistavaa. Olin pienin, ja elämässä oli paljon muutoksia. Vanhemmat ihmetteli miten minusta tuli niin hankala ja esikoinen niin helppo.. voi olla että siksi kun hänellä oli äiti kotona siihen asti kun oli 12 ja elämä muuttumatonta, minulla noin 4v asti ja sitten olikin muuttoa, vanhempien ja muiden perheenjäsenten muiden poissaoloa ja yksinäisyyttä

Niin ne lapset on erilaisia. Me muutettiin kerran ja sen jälkeen kinusin vanhemmilta jatkuvasti, että muutetaan taas. Äitini oli kotona myös ja mä aina vaadin, että menisi töihin. Koulukavereista vain yhden lestadiolaisperheen äiti oli kotona.

Mielenkiintoista! Miksi tykkäsit muuttamisesta?

Muistan että pakkaaminen oli jännää ja se miten tavaroita oli siellä sun täällä uudessa asunnossa. Muuttopäivä oli jotenkin tapahtumarikas. Ja oli kivaa kun mummo tuli meille pariski päiväksi ja arki vain oli erilaista kuin normaalisti jonkin aikaa muuton jälkeen (kunnes siihen tottui).

Itse muutin vain nelivuotiaana.

Mutta mieheni äitipuoli oli varsinainen muuttohaukka. Miesparkani on lapsena muuttanut 2-3 vuoden välein. Tuo äitipuoli jatkoi muuttamistaan kuolemaansa asti eli yli 90-vuotiaaksi. (mieheni isä jäi leskeksi mieheni ollessa 1-vuotias ja äitipuoli tuli kuvioon 5-vuotiaana)

Mieheni isä ei enää suostunut muuttamaan eräästä talosta noin 70-vuotiaana. Äitipuoli muutti pois, tuli takaisin, muutto pois, tuli takaisin ja muutti pois ja asui sitten monissa muissa paikoissa.

Kysyin kerran tuota äitipuolelta, miksi muuttaa koko ajan. Suuttui kauheesti. Ei vastannut.