Mikä vaivaa ihmistä joka suuttuu kun toinen itkee ja näyttää tunteensa?

Jostain syystä hän ei kykene kohtaamaan samoja tunteita itsessään, siksi niiden näkeminen toisessa ahdistaa, ja haluaa lyttäämällä lopettaa tilanteen.

Jos on kyse parisuhteesta, niin ei kannata jäädä :( ansaitset parempaa, ansaitset olla ihmisen kanssa joka näkee ja hyväksyy sinut kaikkine tunteinesi.

Äitini teki tuota, ja tulkitsin, että oli pettynyt etten ollut niin "vahva" kuin hän olisi halunnut ja mihin oli kasvatuksella määrätietoisesti pyrkinyt. Kaikenlainen luonteen heikkous kanssaihmisissä (itkeminen, maltin menetys, lihavuus, päihdeongelmat, erot, laiskuus) oli hänelle halveksunnan aihe, mikä johtuneen pohjimmiltaan huonosta itsetunnosta, mikä paradoksaalisesti olisi myös heikkous, eikä hän tätä olisi koskaan myöntänyt edes itselleen.

Itseäni on monesti lohduttanut elämässä kun mietin, että ne jotka ovat ankaria muita kohtaan, ovat ainakin kaksi kertaa ankarampia itseään kohtaan. 

Eihän kukaan kestä hysteerikkoja.

Ongelmia omien tunteiden käsittelyssä.

Eri asia sitten jos se toinen itkeskelee jatkuvasti. Silloin voi olla kyse masennuksesta tai sitten sillä haetaan huomiota. Silloin ymmärrän että suututtaa jos toinen kuormittaa itkemisellään liiallisesti.

Voi olla myös, että ahdistuu omasta avuttomuudestaan. Kun ei osaa auttaa, tai pelkää liikaa, että vaikkapa oma lapsi olisikin onneton. Mun vanhemmat oli vihaisia itkusta. Isä siksi, että se herätti sadistisen raivon, äiti oli raivoissaan, koska sain hänet tuntemaan avuttomuutta. Isästä näki riemua, kun pääsi lyömään lyötyä. Äidistä ahdistusta ja avuttomuutta.

Kaksi exää on ollut tuommoisia. Jos olen surullinen ja saati jos itken niin tuntuu että se on koettu henkilökohtaisena loukkauksena, ja silloin täytyy hyökätä. Kysyin toiselta heistä suhteen jälkeen, miksi ihmeessä reagoi niin. Selitti, että itselle tulee niin neuvoton ja avuton olo kun ei tiedä mitä pitäis tehdä niin purkautuu noin, ei tarvitse ottaa mitään vastuuta. Kaikilla ei ole tunnetaitoja, eivätkä osaa näin suhtautua toisen suruun. Sit on tietenkin niitäkin empatiakyvyttömiä ksipäitä jotka haluaa vaan alistaa, hajottaa ja hallita ja raivoavat sen takia.

Kaikista ihaninta on kun mies on osannut kysyä mistä nyt pohjimmiltaan hiertää ja ottanut halattavaksi ja sanonut et kaikki järjestyy ja itsekin naisena menen vaan toisen lähelle ja koitan rauhoitella.

Itsellä ainakin itkeminen on vihoviimeinen asia minkä haluan kenenkään edessä näyttää enkä helposti itke, kuulema on niitäkin jotka käyttää sitä jonkinlaisena kiristyskeinona saadakseen haluamansa.

Tuo on tunnekylmän ihmisen ja empitia kyvyttömän käytöstä. Sairastuttaa sinutkin. Jatkossa tulet vain antamaan suhteessa etkä koskaan saamaan takaisin tukea tai lohdutusta tai turvallisuuden tunnetta. Antamaan niin kauan kun sinulla ei viimein ole enää mistä antaa. Lopulta olet kuin kuiviin puristettu omena. Ajattele itseäsi ja hyvinvointiin. Sinulla on vain yksi elämä. Älä käytä sitä ihmisten seurassa jotka eivät elämääsi arvosta.

Kiusallista. Ei osaa suhtautua.

Äitini teki juuri tätä. Rakkaan isoäitini hautajaisissa tuli itku ja nyyhkin aika kovaäänisesti kun henkeä ahdisti. Autossa matkalla kahvitilaisuuteen äiti huusi että oli noloa istua vieressäni kun nyyhkin ja tyrskin. Olin 12 vuotias. Ja tämä vain yksi esimerkeistä. Nykyään aikuisena itku meinaa tulla pienestäkin vastoinkäymisestä. Äidillä itsellään tuli aina kova ahdistus siitä jos jollain oli joku huonosti. Ei kuitenkaan osannut käsitellä toisten tunteita ja ahdistus purkautui kiukkuna.

Lapsuudenkodissa tunneilmaisu oli tosi estynyttä. En juurikaan saanut lohdutusta, enkä osaa sitä itsekään antaa. Ahdistun ja ärryn, oman herkkyyden näyttäminen on niin pelottavaa.

Vain vauvat ja pienet lapset itkevät. Aikuisten kuuluu osata hillitä itsensä ja olla itkemättä oli tilanne mikä hyvänsä.

Mustavalkoisia vastauksia. Syitä on monia. Ehkäpä tämä ihminen on elämässään saanut tarpeeksi toimia lohduttajana ja aikuisena ihmisenä jollekin toiselle tai toisen puolesta. Itkeminen on myös vallankäytön muoto.

Tunnevammaisuutta se on.

Mulla on tuollainen tuttu, joka pilkkaa toisen itkua. Sen tunnevammat näkyy monessa muussakin asiassa: pitää mykkäkouluja, käyttää väkivaltaa, jne.

Kuinka usein itket ja näytät tunteesi. Kerran päivässä, kerran viikossa, kerran kuukaudessa, kerran vuodessa?

Työkaveri itkeskeli surullista lapsuuttaan, kuollutta koiraansa, koulukiusaamista (oli kuitenkin kolmikymppinen...), milloin mitäkin. Minut leimattiin itsekkääksi ja tunnekylmäksi kun käytin työaikani työasioiden hoitamiseen ja asiakkaiden palveluun. Muut sitten parveilivat "auttamassa" ja "tukemassa" elämän kolhimaa rassukkaa, jonka kokemukset ovat ihan tavallisia asioita mitä meillä muillakin on. No eipä se jatkuva tuki ja auttaminen mitään auttanut lopulta, hän jäi sitten mieluummin työttömäksi kun töissä on niin hirveän vaikeaa ja ahdistavaa.

En ole psykiatri.

Vierailija kirjoitti:

Vain vauvat ja pienet lapset itkevät. Aikuisten kuuluu osata hillitä itsensä ja olla itkemättä oli tilanne mikä hyvänsä.

Tarkoitit varmaan

"Siedän vain vauvojen ja pienten lasten itkua. Hillitsen itseni ja olen itkemättä oli tilanne mikä tahansa."

Vastaus vaatisi tietämisen kuinka usein itkee ja näyttää tunteensa. Onko useita kertoja päivässä, kerran päivässä, kerran viikossa, kahdessa, kerran kuukaudessa tai harvemmin. Jos päivittäin niin kyllä kai sitä moni ihmettelisi. Jos kerran viikossa tai harvemmin niin vain tyhmä moittii silloin, norm ihminen osoittaisi myötätuntoa, juttelisi asiasta.

Suhtautuminen riippuu paljon myös siitä itkijästä. Jos melkein päivittäin tirauttelee kyyneleitä milloin mistäkin niin ei siinä enää jaksa olla empaattinen. Tai jos itkee saadakseen tahtonsa läpi.

Mieheni on tuollainen. Pilkkaa ja haukkuu, jos alan itkemään riitamme jälkeen. Itken, koska olen surullinen ja loukattu, jotenkin aina yllätyn hänen ilkeydestään, vaikka vasta edellisenä päivänä olisi hehkuttanut onneamme, kertonut rakastavansa ja kehunut suhdettamme. Hän ei ymmärrä yhtään miksi itken. Olen alkanut epäilemään jotain persoonallisuushäiriötä (kaikki erikoinen käytös huomioiden) hänellä tai sitten jokin muu asia, miksei siedä itkua.

Vierailija kirjoitti:

Kaksi exää on ollut tuommoisia. Jos olen surullinen ja saati jos itken niin tuntuu että se on koettu henkilökohtaisena loukkauksena, ja silloin täytyy hyökätä. Kysyin toiselta heistä suhteen jälkeen, miksi ihmeessä reagoi niin. Selitti, että itselle tulee niin neuvoton ja avuton olo kun ei tiedä mitä pitäis tehdä niin purkautuu noin, ei tarvitse ottaa mitään vastuuta. Kaikilla ei ole tunnetaitoja, eivätkä osaa näin suhtautua toisen suruun. Sit on tietenkin niitäkin empatiakyvyttömiä ksipäitä jotka haluaa vaan alistaa, hajottaa ja hallita ja raivoavat sen takia.

Kaikista ihaninta on kun mies on osannut kysyä mistä nyt pohjimmiltaan hiertää ja ottanut halattavaksi ja sanonut et kaikki järjestyy ja itsekin naisena menen vaan toisen lähelle ja koitan rauhoitella.

Itsellä ainakin itkeminen on vihoviimeinen asia minkä haluan kenenkään edessä näyttää enkä helposti itke, kuulema on niitäkin jotka käyttää sitä jonkinlaisena kiristyskeinona saadakseen haluamansa.

Minulla oli sellainen exä, joka vain aina kylmästi nousi ylös ja häipyi huoneesta, jos minua alkoi itkettää. Ei pienintäkään elettä empatiaan tai lohduttamiseen. Tämä tapahtui riippumatta siitä, mikä oli itkuni syynä. Ymmärrän tavallaan, että sellaisessa tilanteessa, jossa jokin hänen sanomansa tai tekemänsä sai minut kyyneliin, niin hänen on varmaan ollut vaikea jäädä katsomaan miten on loukannut toisen tunteita sillä tavoin.  Mutta hän haihtui yhtä lailla, vaikka itkin jotain ihan muuta kuin häneen liittyää asiaa.

Tuntuu käsittämättömältä että joku voi olla niin kylmä ja paatunut kun toinen itkee. Mielestäni ei tule kuuloonkaan jättää itkevää ihmistä huomioimatta ja lohduttamatta, oli hän sitten lapsi tai aikuinen, mies- tai naispuolinen.