Ois vaan siistiä olla kunnon ekstrovertti
Ois siistiä, jos oikeesti mieliala kohenisi sillä, et näät ihmisiä ja ois oikeesti hauskaa olla ihmisten kanssa ja energisoituu siitä ja herää suorastaan henkiin.
Saada suuria kiksejä uusista ja siisteistä jutuista, ja mitä jännempää ja parempaa virikettä on luvassa, sen parempi. Elämä on jännää kuin sen oikein oivaltaa.
Olla ihmisten keskuudessa taidokkaasti ja luontaisemmin, olet haluttua seuraa esim juhlissa koska puhuttavaa keksit aina. Et ole tylsä.
Lähteä spontaanimmin retkille ja matkoille, koska elämä on elämistä varten ja uusia kokemuksia. Eipä jaksa nyhvää kotosalla yksin.
Elämä mielletään tarinaksi.
Mutta kun on introvertti, elämä on sisäisesti todella jännää, ollessasi yksinäsi. Mielikuvitusmaailma on niin jännä, että ulkopuoliset virikkeet vaan väsyttävät. Mitä vähemmän ihmisiä elämässä, sen parempi. Kaupassa juostaan tuttuja karkuun. Elämä on mukavuudenhaluista ja ennalta suunniteltua. Onhan se vaan elämän mittakaavassa vähän tylsän kuuloista.
Niin monen ekstrovertin suusta oon minäkin saanu kuulla, että kylläpä sun elämä on tylsän kuuloista , samanlaista ja mukavuuden haluista. Ja niinhän se onkin, kaikkien muiden mielestä paitsi omasta varsin mielenkiintoista, omien ajatusten parissa.
Kommentit (11)
Oispa edes jompi kumpi noista. Pidän itseäni inttoverttinä, väsyn ihmisten seurasta, mutta ei mulla mitään rikasta sisäistä maailmaa ole.
Olen yksin viihtyvä erakko introvertti, joka silti haluaisi ystäviä. Tulee kuitenkin joku sellainen päätä eri suuntiin repivä tunne aina, kun sitten yritän niitä ystäviä hankkia esim. jonkun ilmoituksen johonkin jätettyä tai liityttyäni netissä johonkin ihmisten juttuihin. Se alkaakin yhtäkkiä ahdistamaan ja haluaisikin olla yksin. Mutta kun ei sitten kuitenkaan yksinkään haluaisi olla. Ääähh, ei ymmärrä.
@3 poden pitkälti samanlaisia tunteita, olen ap. Tämä pätee niin ystävyyssuhteisiin kuin parisuhderintamaan, jossain vaiheessa esim ku yrittää etsiä kumppania ja alkaa tapailla ni äkkiä ahistaaki ja haluu taas ollakki vaa yksinäisyydessään 😃
Olisi todella kiva olla ektrovertti. Olen yrittänyt opetella sitä, mutta ahdistun aina kauheasti. 😒Ja koen jälkikauhua ja nolottaa, että uritin olla joku muu. Ei ole luontevaa mun ekstroverttiys. Silti kärsin yksinäisyydestäkin. Pidän ihmisistä kauheasti, mutta pieninä annoksina. Ekstroverteistä erityisesti.
Minusta on ihan kivaa olla introvertti, en kaipaa muuta. Sitähän olisi ekstroverttinä näin korona-aikanakin ihan pinteessä.
Tämäpä.
Itse olen kyllä hauska ja ihan supliikki sille päälle sattuessani, mutta oikeastaan vain hyvin tutussa seurassa. Vähänkään vieraammissa ympyröissä menen heti lukkoon enkä keksi mitään sanottavaa. Tämä on kompastuskiveni myös työelämässä.
Yllättävää kyllä, koen silti aika usein itseni yksinäiseksi hetkittäin. Mutta toisaalta kavereiden näkeminen on suuren ponnistelun takana, vaikka tärkeitä ihmisiä ovatkin.
Sellainen tunne, että välillä ihmisten kanssa keskustelua ihan tarvitsee, jotta saa asioihin jonkinlaista selkeyttä, mutta muiden ihmisten seurassa oleminen vaatii aina jonkinlaista muiden huomioon ottamista, jolloin ei voi olla yhtä rento kuin yksin ollessaan. Se väsymys tulee suurelta osin ehkä siitä, että samaan aikaan kun yrittää olla oma itsensä ja kertoa omaa tarinaa, pitää huomioida muut ja kuunnella heidän tarinoitaan ja kommentoida niitä.
Kaikkia meitä tarvitaan. Introverttejä ja ekstroverttejä. Itse olen ekatrovertti, joka saa hyvää mieltä toisista ihmisistä. Iloitsen heidän näkemisestään ja tekemisissä olostaan. Olen lähes aina ihmisten kanssa tekemisissä ja sosiaalinen ähky on vieras käsite.
Meissäkin tai itsestänihän voin vain puhua. Vahvuuteni on nimenomaan ihmisten kohtaamisessa tai johtamisessa. Kääntöpuolena asioiden johtaminen, järjestäminen ja suunnittelu ei sitten olekaan enää vahvuusalueellani niin merkittävästi.
Maailma on täydellisempi, kun on meitä molempia. Ja tärkeintä mielestäni on se, että et yritä olla muuta mitä olet. Silloin asiat eivät näytä luonnolliselta.
Hyvää ja iloista viikonloppua kaikille!
Extroseppo
oon ite tunnekylmä introvertti ja pidän siitä
Itsekin samanlainen jo pienestä pitäen. Lapsena en kaivannut ystäviä, lempitekemistä oli se, että pyöräilin joka päivä tismalleen samaa pihaympyrää, ja kerroin itselleni ääneen jännittäviä tarinoita. Tein tätä tunnista ja päivästä toiseen. En halunnut muuttaa koskaan pyöräilyn suuntaa enkä vaihtaa reittiä, koska rutiinimaisessa tekemisessä keksin parhaimmat tarinat. Isompi siskoni taas touhusi kavereitten kanssa kylillä ja keksi aina uusia touhuja.
Edelleen samat piirteet nykyäänkin, minä möllötän kotona tyytyväisenä vapaapäivät ja isosisko senkun muuttaa, vaihtaa työpaikkoja, ystäviä paljon ja elämä on vauhdikasta.