Onko tämä ihan normaalia pitkässä suhteessa?

Ollaan oltu avopari 11 vuotta, tavattiin kun olin 19 ja mies 27. Olen aina ollut enemmän tai vähemmän hänestä riippuvainen, ensin olin osa-aikaisena kassana, sitten aloin opiskelemaan amkissa. Valmistumisen jälkeen sairastuin niin pahasti, etten pystynyt töihin menemään kolmeen vuoteen ja olin tuon ajan kotona. Nyt olen töissä ollut, saikkuja kertyy edelleen mutta juuri sain harvinaisen lääkityksen, joka hyvässä lykyssä vie kaikki oireeni ja pääsen vihdoin jaloilleni kolmekymppisenä. Mies on jaksanut katsoa tätä menoa kokoajan ja olen siitä äärettömän kiitollinen, en olisi pärjännyt ilman häntä. Mutta mutta. Meiltä puuttuu se kipinä. Ja nyt kun sain tuon uuden lääkkeen, tuntuu kuin maailma olisi taas avoin ja voin tehdä ihan mitä vaan. Kai se vaan kuuluu tähän prosessiin, että mietin olisinko onnellisempi jonkun muun kainalossa, avokkiini minulla on lähinnä arvostavat ja kiitollisuudenvelkaiset tunteet, rakkaudesta niinkään tiedä. Toki se alkuhuuma on loppunut aikoja sitten ja suhde arkipäiväistynyt. Ja on meillä ollut sairauteni takia vaikeita aikoja ja sopeutumista tilanteeseen, enkä tiedä onko ne vahvistaneet suhdettamme niinkuin elokuvissa. Tuntuisi väärältä lähteä nyt, kun pääsen jaloilleni, mutta sekin tuntuu väärältä jatkaa suhteessa pelkästä kiitollisuudenvelasta