Myöntääkö kukaan olevansa katkera?

En ole jatkuvasti katkera, mutta välillä tulee niitäkin vaiheita elämässä. Viime keväänä taisi olla viimeksi.

Loputon, itse patomani viha näyttäytyy katkeruutena - en tee asialle mitään, sillä se viha on osa identiteettiäni.

Olen siis aika lailla kävelevä aikapommi.

Olen tietyistä asioista katkera mutta en muistele niitä päivittäin. Katkeruus on mielestäni oikeutettu tunne,ei kaikkea ole pakko hyväksyä.

No en viitsi kertoa mistä olen katkera, mutta minua on yritetty lääkärissä ilmeisesti syyllistää siitä. Lääkäri: mä huomaan susta jotenkin, mulle tulee mieleen että sä olet jotenkin katkera asiasta xx xx xx! Minä: Niin? Se on aika helppo huomata ja ihan syystäkin olen katkera.

Tuo on kai jotenkin väärä vastaus, kuuluisi alkaa selittämään että en ole katkera, mutta....? Olen kanssa kysynyt, että mitä minun pitäisi olla, jos ei katkera ja miten siitä katkerasta tunteesta sitten pääsee. Kumma kyllä kenelläkään ei ole tähän neuvoa, vain mutinaa, että älä anna itsesi katkeroitua, ja että jotenkin vaan.

Minä olen alkanut päästä yli pikkuhiljaa. Katkeruutta aiheutti kaverin kanssa pettänyt mies, yritettiin suhdetta sen jälkeen vielä jatkaa mutta koin etten riittänyt omana itsenäni. Muutin ulkonäköäni sekä yritin muuttaa luonnettani, mies ei pitänyt tästä ja suhde kärsi entisestään. Muutettiin ja esitin toisenlaista myös uusille tutuille, en saanut läheisiä ihmissuhteita. Aloin vihata sitten kaikkia. Jos minä en kelpaa muille niin miksi he kelpaisivat minulle.

Vierailija kirjoitti:

Loputon, itse patomani viha näyttäytyy katkeruutena - en tee asialle mitään, sillä se viha on osa identiteettiäni.

Olen siis aika lailla kävelevä aikapommi.

Olen ihmetellyt, että minkä takia katkeruus olisi maailman pahin asia. Eikös katkera ihminen ole kuitenkin toisille mukavampi kuin avoimen tuhoava ja kostoa yrittävä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Loputon, itse patomani viha näyttäytyy katkeruutena - en tee asialle mitään, sillä se viha on osa identiteettiäni.

Olen siis aika lailla kävelevä aikapommi.

Olen ihmetellyt, että minkä takia katkeruus olisi maailman pahin asia. Eikös katkera ihminen ole kuitenkin toisille mukavampi kuin avoimen tuhoava ja kostoa yrittävä?

Minusta ainakin tuli katkerana juuri tuollainen avoimen tuhoava ja kostin muillekin kuin katkeruuteni aiheuttajille.

5

Minusta on ymmärrettävää, että ihminen on katkera itsestäänjohtumattomasta epäonnesta. Joku aiheuttaisi vaikka halvaantumisen jne.

Jep. Exälle siitä, miten kohteli minun lapsiani ja miten kohtelee yhteistä lastamme. Päihteet tärkeämpiä kuin ainoa tytär. Välillä tunnen jopa vihaa häntä kohtaan, mutta useimmiten en vaivaudu edes ajattelemaan häntä, turha tuhlata tunteita kävelevään vihannekseen.

Olen katkera. En häpeä myöntää sitä.

Olen katkera. Olemattomasta lapsuudesta, siitä väkivallasta, alkoholista, koulukiusaamisesta, asioiden käsittelemättömyydestä. Syömishäiriöstä ja vinoutuneesta persoonastani. En tiedä miten olen onnistunut selviämään näinkin hyvin.

En.

Täällä vaan roikun ja kirjoitan ilkeästi eri tyypeistä. Anteeksi. On vaan ollu pidemmän aikaa rankkaa.

Taidanpa kuunnella vähän nephew:tä. Lähtee katkeruus kun yrittää sisäistää kuinka siisti Simon kvamm on.

Elin yli 40 vuotta ilman katkeruutta. Se ei siis todellakaan ole mikään luonteenpiirteeni. Ei sitä voi myöntää kuin omalle puolisolle, koska vain todella fundamentaalinen menetys ja epäonnistuminen katkeroittaa. Katkeruus ei ole mikään ohi menevä alakulo tai viivähtävä kateus. Se on sitä, että kaikki tärkeä on pilalla, vaikka itse olet tehnyt kaikkesi. Muut saavat nauttia suuresta onnesta ilman omaa ansiotaan ja hyvin usein kehtaavat vielä valittaa.

Koko nuori elämä ollut yhtä katkeruutta.

Rapajuoppo faija jota ei kiinnostanut

Kyyninen yh äiti joka ei tukenut ja kannustanut eteenpäit

Koulu joka ei ottanut koppia, vaan päästi lipsumaan ohi auttavista sormista

Paska työelämä hanttihommissa, jossa painettu tappotahtia ja törkeitä ylitöitä . Yksi burn-out, ja oikeassa polvessa rusto kulunut jo ennen 30 ikävuotta.

2 lasta, joita en edes halunnut, ja toinen osapuoli luovutti perhe-elämän suhteen ja jätti ne minulle.

20 tonnia ulosottoon, koska suostuin leikkimään kotia, ja ottamaan omiin nimiin laskuja.

Kaksio laitakaupungin narkkilähiöstä, parempaan ei ole varaa ikinä.

Ystäviä nähnyt viimeksi 2 vuotta sitten, ei sukua yms ketään apuna lasten kanssa.

Masennusta ei sentään ole, mutta katkeruuden liekki palaa kirkkaana ja pitkään...

Minäkin olen katkera exälleni. En muuten olisi, mutta kun hän jatkuvasti kitisee julkisuudessa kuinka ei saa tavata rakasta lastaan ja lapsen äiti on niiiin paha ihminen. Todellisuudessa hän jätti minut jo kun olin raskaana, eikä koskaan, vähimmässäkään määrin ollut kiinnostunut lapsesta. Syntymäpäivät ja joulut unohti joka vuosi, tapaamassa ei käynyt. Nyt lapsi on jo aikuinen, eikä itse halua tavata vierasta, vaativasti ja jopa uhkaavasti käyttäytyvää miestä.