Lue keskustelun säännöt.
Vertaistukea (nepsy)teinin kanssa jaksamiseen
22.03.2021 |
Pakko avautua, kun tuntuu, että on niin takkuista jatkuvasti ja voimat oikeasti aika vähissä välillä. Meillä 13-v. tyttö, teini-ikä täyttä vauhtia menossa. Ongelmana arjen jatkuva vääntö, mikään asia ei mene ns. ykkösellä ja sujuvasti. Taustaksi, että on ollut hyvin aistiherkkä ja omaehtoinen tyttö aina, nyt selvitellään nepsyasioita, sen minkä suostuu tutkittavaksi.
Ongelmana tällä hetkellä lähinnä koulu, josta myöhästymisiä nyt joka ikinen päivä, samoin läksyt ja kokeisiin luku todella vastenmielistä. Monta vuotta ollut sitä mieltä, että koulussa on tylsää eikä jaksa keskittyä. Jos joskus pääsee matkaan ajoissa, siitä pienesti palkitaan ja kehutaan kovasti. Nyt on pakko myös porkkanan lisäksi käyttää keppiä eli puhelinoikeutta ja nettiä rajoitetaan, jos myöhästyy. Koulussa on joutunut pari kertaa istumaan jälki-istuntona kertyneitä myöhästymisiä. Aamulla ollaan tuettu ihan tosi paljon kouluun lähdössä, herätetään ajoissa, laitetaan aamiainen, tarjotaan apua kamojen kanssa, ilmoitetaan kellonaika ja kerrotaan milloin pitäisi siirtyä vessaan jne. Mikään ei auta. Makaa sängyssä naama nutturalla, kunnes on liian myöhäistä ehtiä kouluun.
Puhelimen rajoittamisesta vetää tietysti kilarit ja saattaa jäädä yömyöhään istumaan mielenosoituksellisesti sänkyyn, koska ei pysty joustamaan ja ymmärtämään, että nukkumaan meneminen olisi hänen oma etunsa. Ei ole oppimisvaikeuksia, ennemmin on kapasiteetiltaan hyvä ja koulussa pärjää. Nyt kun pitäisi ponnistella enemmän, se tuottaa vaikeutta ja arvosanat laskeneet. Melko selvä ADHD siis, (lähisukulaisella todettu) mutta kuten sanottu, tutkimukset kesken.
Muita vaikeita kohtia ovat aina olleet siirtymät, suihkussa käynti, mieluisan tekemisen lopettaminen yms. Mitään ei kotona tee itsenäisesti ja oma-aloitteisesti, paitsi pelaa ja somettaa. Kavereita on, nyt sosiaaliset kuviot enimmäkseen netissä.
En oikeastaan kaipaa neuvoja, sillä kaikkea on kokeiltu. On palkittu, uhkailtu, rangaistu, kehuttu, neuvottu, keskusteltu. Ennemmin toivoisin, että joku tulisi kertomaan, että tästäkin selvitään ja tuosta kasvaa ihan ihminen! Tiedän, että varmaan diagnoosi ja siihen sopiva tuki ovat ne avainsanat, mutta siihen ollaan vasta matkalla. Ja lapsi heittää kapuloita siihenkin rattaisiin, koska haluaa itse päättää minne ja milloin mennään ja mitä tehdään. Lapsi on perusluonteeltaan ollut aika negatiivisesti reagoiva, joka ei varsinaisesti auta tilanteissa tai tuota kovin positiivista kierrettä kanssakäymiseen.
Kenelläkään vastaavia kokemuksia, miten tilanne on ratkennut? Enkä kaipaa neurotyypillisten lasten vanhempien jeesustelua siitä, että ei meillä vaan tuollaista ole ollut.
Kommentit (32)
Vierailija kirjoitti:
Ihania kommentteja taas, kiitos! Tämä korona-aika on sikälikin myrkkyä, että ollaan koko ajan samoissa neliöissä eikä itse pääse kunnolla irtautumaan huolista lasta koskien. Täytyisi muistaa ottaa välillä myös etäisyyttä. Yritän jotenkin taas rämpiä eteenpäin ja pohtia ratkaisuja, toivottavasti saataisiin myös ulkopuolista apua.
Olen sanonut nuorelle, että velvollisuuksia ei ole montaa (koulu asiallisesti, huoneen siivous kerran viikossa) ja muuten saa olla vapaasti. Ulkoilu olisi tosiaan todella tarpeellista, mutta eihän tuo suostu ulos lainkaan. Odotan, josko kohta alkaisi kiinnostaa parveilut muiden nuorten kanssa, niin kävisi edes jossain. Ei myöskään lähde, vaikka houkuttelisi tyyliin mukaan ostoksille (ennen koronaa).
Aamulla ei toistaiseksi uppoa kuin se sokerikaakao, on niin nirso ja aistiherkkä (mikään hiilihappojuoma ei mene).
Ap
Okei, niin ymmärrän. Lapseni on myös todella nirso.
Lähtisikö sinun kanssa joskus vapaapäivänä kävelylle?
Onneksi tulee kesä!
Onko muuten d vitamiinit kunnossa?
Myös Lysin omega 3 auttaa itelläni ja lapsellani pitämään mielen hieman kevyempänä (on suht edullista ja parempaa kuin normi omegat) , magnesiumin saanti on kans nepsyillä tärkeää. Nää nyt on tällasia hienosäätöneuvoja mut jos jotain apua olis, ainakin meillä on!
T. Se nepsy jonka lapsikin nepsy
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on myös nepsyjä talossa ja välillä on raskasta.
Tietty periksiantamattomuus minun puoleltani äitinä on auttanut.
Olen pakottautunut vääntämään ne pakolliset ja tärkeät asiat läpi. Esim. juuri se koulunkäynti, henkilökohtainen hygienia, asiallinen käytös ja toisten huomioiminen.
Kuulostaa ehkä kovalta, mutta joskus on vain pakko vääntää. Usein nepsyt ovat kovin omaehtoisia, ja kodin ulkopuolisessa maailmassa tulee kylmää kyytiä, jos ei ole perusasioita, kuten käytöstapoja opetellut tai jos ei osaa ottaa vastuuta omista tekemisistään. Omat nepsyni ovat 'hyvätasoisia', kovin suuria apuja tai tukea eivät tule koskaan saamaan, joten on iso merkitys sillä että saan heistä yhteiskuntakelpoisia aikuisia kasvatettua.
Isänsä on diagnosoimaton nepsy, ja se tuo tilanteeseemme oman lisänsä.
Ymmärrän aloittajaa, raskasta on.
Palstalla oli toinenkin erittäin uupuneen oloinen erityislapsen äiti, joka sai hirveän huonoa palautetta avautumisestaan.
En minäkään haluaisi kuulla sitä vanhaa virttä huonosta parinvalinnasta ja huonosta kasvatuksesta.
Koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo. En minäkään tiennyt, että rauhallinen ja kivan oloinen mies olikin As- mies, joka naimisiin menon ja lasten saamisen jälkeen vetäytyisi vastuusta ja katoaisi omiin maailmoihinsa.
Lapseni, joita on kaksi, ovat kuitenkin ihania. Nepsy- piirteineen kaikkineen, ja minun tehtäväni on kykeneväisenä aikuisena perheessä huolehtia siitä, että heistä kasvaa myös kykeneviä aikuisia.
Neuvoja on vaikea muille antaa, kaikilla on oma tilanteensa ja nepsytkin ovat omia persooniaan.
Haluan kuitenkin toivoa jaksamista ja rohkeutta, onhan tämä välillä kova rasti, ja muistuttaa, että meitä enemmän tai vähemmän samassa tilanteessa olevia on paljon.
Vierailija kirjoitti:
Meillä 18-vuotias abi, jolla edelleen kuvailemiasi ongelmia. Abivuosi on mennyt ihan penkin alle ja kirjoituksiin ei ole valmistautunut mitenkään. Kun ei ole motivaatiota, niin sitä emme pysty ulkoapäin mitenkään muuttamaan. Asiaa vaikeuttaa täysi-ikäisyys, sillä asenne on nyt se, että hän saa itse päättää kaiken tekemisensä, eikä mikään enää hänen mukaansa kuulu meille. Ei kuitenkaan ymmärrä sitä, että voisimme vaikka heittää hänet kadulle ja lopettaa kaiken huolehtimisen. Olen tästä hänelle maininnut, mutta ei ota tosissaan. Hänellä on myös alkanut ilmetä erilaisia mielenterveysongelmia mm. pakko-oireita ja selkeää masennusta. Olemme yrittäneet saada häntä lääkäriin tai psykiatrille, tuloksetta. Ei myönnä ongelmiaan. On kuulemma hyvin tavallista, että nepsy-lapsille tulee aikuistuttuaan mt-ongelmia. Toivottavasti vältytte niiltä. Olemme tällä hetkellä täysin umpikujassa ja apua emme ole yrityksistä huolimatta saaneet hänelle mistään, kun ei itse ole yhteistyöhaluinen.
Nepsyile mielenterveys ongelmat ovat todella yleisiä, monesti oireilee jo lapsena.
Koitakaa varata yhdessä lääkäriin aika, masennuslääke kannattaa ehdottomasti ottaa kokeiluun. Vaikka tuntuisi siltä että pakotat toista hoitoon, niin tee se silti, hän arvostaa tätä tekoa myöhemmin.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on myös nepsyjä talossa ja välillä on raskasta.
Tietty periksiantamattomuus minun puoleltani äitinä on auttanut.
Olen pakottautunut vääntämään ne pakolliset ja tärkeät asiat läpi. Esim. juuri se koulunkäynti, henkilökohtainen hygienia, asiallinen käytös ja toisten huomioiminen.
Kuulostaa ehkä kovalta, mutta joskus on vain pakko vääntää. Usein nepsyt ovat kovin omaehtoisia, ja kodin ulkopuolisessa maailmassa tulee kylmää kyytiä, jos ei ole perusasioita, kuten käytöstapoja opetellut tai jos ei osaa ottaa vastuuta omista tekemisistään. Omat nepsyni ovat 'hyvätasoisia', kovin suuria apuja tai tukea eivät tule koskaan saamaan, joten on iso merkitys sillä että saan heistä yhteiskuntakelpoisia aikuisia kasvatettua.
Isänsä on diagnosoimaton nepsy, ja se tuo tilanteeseemme oman lisänsä.
Ymmärrän aloittajaa, raskasta on.
Palstalla oli toinenkin erittäin uupuneen oloinen erityislapsen äiti, joka sai hirveän huonoa palautetta avautumisestaan.
En minäkään haluaisi kuulla sitä vanhaa virttä huonosta parinvalinnasta ja huonosta kasvatuksesta.
Koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo. En minäkään tiennyt, että rauhallinen ja kivan oloinen mies olikin As- mies, joka naimisiin menon ja lasten saamisen jälkeen vetäytyisi vastuusta ja katoaisi omiin maailmoihinsa.
Lapseni, joita on kaksi, ovat kuitenkin ihania. Nepsy- piirteineen kaikkineen, ja minun tehtäväni on kykeneväisenä aikuisena perheessä huolehtia siitä, että heistä kasvaa myös kykeneviä aikuisia.
Neuvoja on vaikea muille antaa, kaikilla on oma tilanteensa ja nepsytkin ovat omia persooniaan.
Haluan kuitenkin toivoa jaksamista ja rohkeutta, onhan tämä välillä kova rasti, ja muistuttaa, että meitä enemmän tai vähemmän samassa tilanteessa olevia on paljon.
Tähän ei juuri lisättävää. Samojen asioiden kanssa painiskellaan myös meillä ja ehdottomuus ja mustavalkoisuus ovat välttämättömiä, jotta homma jotenkin toimii. Monen mielestä kuri on liian tiukka, mutta arvostelua pitää oppia jotenkin sietämään. Palkitseminen on tehokkaampaa kuin keppi, mutta ei tietysti voi aina vain kehua ja jättää huomiotta huonoa käytöstä.
Meillä keppi on toiminut paremmin, kun teinin kanssa on yhdessä tehty paperille sopimus siitä, mitkä asiat vaan tulee hoitua. Samassa sopimuksessa on teinin kanssa yhdessä neuvoteltu seuraus siitä, jos joku homma ei tule hoidetuksi sovitusti. Esim. jos läksyt ovat tekemättä, seuraavana päivänä ei mennä suoraan kaverille, vaan kotiin tekemään läksyt ja vapaus koittaa vasta, kun aikuinen on tarkistanut läksyt.
Tsemppiä! On näistä ennenkin kasvanut semi-järkeviä aikuisia, kun diagnooseista ei ollut tietoakaan. Muuta ei voi vanhempana tehdä kuin parhaansa.
Vierailija kirjoitti:
Ihania kommentteja taas, kiitos! Tämä korona-aika on sikälikin myrkkyä, että ollaan koko ajan samoissa neliöissä eikä itse pääse kunnolla irtautumaan huolista lasta koskien. Täytyisi muistaa ottaa välillä myös etäisyyttä. Yritän jotenkin taas rämpiä eteenpäin ja pohtia ratkaisuja, toivottavasti saataisiin myös ulkopuolista apua.
Olen sanonut nuorelle, että velvollisuuksia ei ole montaa (koulu asiallisesti, huoneen siivous kerran viikossa) ja muuten saa olla vapaasti. Ulkoilu olisi tosiaan todella tarpeellista, mutta eihän tuo suostu ulos lainkaan. Odotan, josko kohta alkaisi kiinnostaa parveilut muiden nuorten kanssa, niin kävisi edes jossain. Ei myöskään lähde, vaikka houkuttelisi tyyliin mukaan ostoksille (ennen koronaa).
Aamulla ei toistaiseksi uppoa kuin se sokerikaakao, on niin nirso ja aistiherkkä (mikään hiilihappojuoma ei mene).
Meillä myös nepsyjä ja tää korona on ollut yhtä helvettiä, kaikki ne rutiinit, harrastukset, uimahallit, reissaamiset museossa tai muualla puuttuu, nää lapset todella vaatii aktiviteetteja, mitä neljän seinän sisällä ei ole riittävästi. Ulkoillaan kyllä nykyään paljon.
Mä annan myös nirson lapsen valita itse aamulla mikä uppoaa, ei kannata pilata koko päivää aloittamalla riitaa pikku asioista..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän nuori sai as-diagnoosin vasta sen jälkeen, kun oli vuosia kärsinyt mt-ongelmista ja käynyt terapioissa. Sitten vasta alkoi tulla tukea ja ymmärrystä. Omaa aktiivisuutta siihenkin tarvittiin, että alettiin ylipäätään tutkia syitä näihin ongelmiin eikä vain hoidettu oireita.
Vierailija kirjoitti:
Meillä 18-vuotias abi, jolla edelleen kuvailemiasi ongelmia. Abivuosi on mennyt ihan penkin alle ja kirjoituksiin ei ole valmistautunut mitenkään. Kun ei ole motivaatiota, niin sitä emme pysty ulkoapäin mitenkään muuttamaan. Asiaa vaikeuttaa täysi-ikäisyys, sillä asenne on nyt se, että hän saa itse päättää kaiken tekemisensä, eikä mikään enää hänen mukaansa kuulu meille. Ei kuitenkaan ymmärrä sitä, että voisimme vaikka heittää hänet kadulle ja lopettaa kaiken huolehtimisen. Olen tästä hänelle maininnut, mutta ei ota tosissaan. Hänellä on myös alkanut ilmetä erilaisia mielenterveysongelmia mm. pakko-oireita ja selkeää masennusta. Olemme yrittäneet saada häntä lääkäriin tai psykiatrille, tuloksetta. Ei myönnä ongelmiaan. On kuulemma hyvin tavallista, että nepsy-lapsille tulee aikuistuttuaan mt-ongelmia. Toivottavasti vältytte niiltä. Olemme tällä hetkellä täysin umpikujassa ja apua emme ole yrityksistä huolimatta saaneet hänelle mistään, kun ei itse ole yhteistyöhaluinen.
Heitette perseilevän peikonlehti-aikuisen kadulle hoitelemaan omia asioitaan.
Täällä jaksetaan katsella ja mahdollistaa loputtomasti vittuilua ja keskarin näyttämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille kommenteista, tosi hienoja ajatuksia ja ihanaa empatiaa kaikilla! Ja harvinaisen asiallista keskustelua vauvapalstalle!
Yritän just tasapainoilla sen kanssa paljonko kannattelen, kuinka paljon sääntöjä, sanktioita ja palkintoja sekä kuinka paljon annan oppia itsenäisesti. Tuntuu, että tänä on juuri vaikein paikka, kun aivot vielä niin keskeneräiset ettei yhtään ole perspektiiviä siitä mitä seurauksia on vaikka koulun laittamisella läskiksi.
Olen siis jossain vaiheessa myös kokeillut sitä, että annan ”pudota”, itsenäistyä, enkä ota kantaa tai jakele porkkanoita tai keppiä. Siitä seurauksena valvomista, nettailua puoleenyöhön tai sen jälkeen, Wilma laulaa merkintöjä. On hyvin vaikea tietää mikä olisi paras lähestymistapa, kun mikään ei tuota oikein hyvää tulosta.
"Oppia itsenäisesti" ei tietenkään tarkoita hylkäämistä, vaan rakastavaa/kunnioittavaa ohjausta. Jos ajattelet, että "porkkana-keppi" -taktiikan tilalle otat eräänlaisen piittaamattomuuden... No, henkinen hylkääminen ei ole paras vaihtoehto - mutta sanotaan näin, että jos sen valitset edes kokeilumielessä, sinun on uskallettava myös pysyä siinä; et saa yhtäkkiä hylätä JA sitten "pelastaa", ennen kuin henkilö ehtii itse kokea tarvetta muuttua. Muuten korostat vain hänen riippuvuuttaan, ja omaa korvaamattomuuttasi.
Sinun on uskallettava antaa Wilman laulaa. (Ellei rakastava ohjauksesi - ei mikään porkkana-palkinto, eli ehdollistettu rakkaus pääkeinona - mielestäsi vaikuta niin näkyvästi, kuin sinä haluaisit.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kohtelet häntä kuin koiraa.
Ai? Millä tavalla? Ihan tässä yritämme keskustellen, tukien ja hyvin usein huumorinkin kautta saada arkea sujumaan. Onko koirakohtelu siis sitä, että jos vaikka jättää läksyt toistuvasti tekemättä ja on puhelimella sen sijaan, siitä tulee jokin seuraus kuten vähemmän aikaa netissä? Tai että kun homma sujuu, siitä palkitaan tai vähintään annetaan tunnustusta? Jos on, niin kaipa sitten kohtelemme kuin koiraa.
Miten sinä toimit, mitä meille neuvoisit?
Ja vaikka en ole kaikkea jaksanut viesteihini kirjoittaa, niin olemme tietysti myös yrittäneet viettää hänen kanssaan aikaa, kuunnella asioita kiinnostuneina, keskustella niin tasa-arvoisena kuin nyt teinin kanssa voi, tukeneet kaverisuhteita, pyytäneet kavereita meille, tarjonneet mahdollisuuden harrastaa mitä haluaa, osoittaneet hellyyttä, kertoneet että on rakas ja ihanajne. jne.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Myöhään valvomiset on aikalailla ominaisuus jos adhd,se on melkeen jokaisella, siitä ei pääse koskaan eroon.
Tämä on kieltämättä inhottava ominaisuus. Aamut ja päivät menee sumussa. Heräämiset takkuaa vaikka olisi 10 tuntia katkotonta unta takana. Sitten illalla joskus seitsemän aikaan kun alat piristyä ja aivosumut hälvenee, kerkeät puuhastella ehkä pari tuntia ennen kuin pitää taas alkaa rauhoittua nukkumaan. Pyörit sängyssä, energiaa piisaisi ja ajatukset laukkaa. No, aamulla sitten.
Aamulla olet taas jumissa ja aivosumussa, pitäisi tehdä asioita mutta pää ei vaan lähde käyntiin. Kuulet aina kommentteja siitä että sinun pitäisi nukkua enemmän jos aamuisin väsyttää. Kerrot nukkuvasi joka yö 9-10 tuntia. No sitten saat kuulla nukkuvasi liikaa. Mikään määrä unta ei vaan auta siihen että aamuisin on aina järkyttävän huono olo.
-ADD
Ihania kommentteja taas, kiitos! Tämä korona-aika on sikälikin myrkkyä, että ollaan koko ajan samoissa neliöissä eikä itse pääse kunnolla irtautumaan huolista lasta koskien. Täytyisi muistaa ottaa välillä myös etäisyyttä. Yritän jotenkin taas rämpiä eteenpäin ja pohtia ratkaisuja, toivottavasti saataisiin myös ulkopuolista apua.
Olen sanonut nuorelle, että velvollisuuksia ei ole montaa (koulu asiallisesti, huoneen siivous kerran viikossa) ja muuten saa olla vapaasti. Ulkoilu olisi tosiaan todella tarpeellista, mutta eihän tuo suostu ulos lainkaan. Odotan, josko kohta alkaisi kiinnostaa parveilut muiden nuorten kanssa, niin kävisi edes jossain. Ei myöskään lähde, vaikka houkuttelisi tyyliin mukaan ostoksille (ennen koronaa).
Aamulla ei toistaiseksi uppoa kuin se sokerikaakao, on niin nirso ja aistiherkkä (mikään hiilihappojuoma ei mene).
Ap