Ongelmalliset isovanhemmat... :(
Tekee mieli purkaa ahdistusta jonnekin, kun olemme ihan puun ja kuoren välissä appiukkoni kanssa. Miehen isä tulee ja menee kodissamme miten mielii, tulee tekemään meille korjaushommia ja katsomaan lapsenlastaan kutsumatta, edes ilmoittamatta, kysymättä tarvitsemmeko apua tai haittaako, jos hän tulee. Ei välitä siitä, vaikka pihassamme olisi vieras auto ja meillä vieraita vaan tulee vaan sisälle ja alkaa leikkiä poikamme kanssa tai tehdä hommia.
Appiukko on ollut ongelmana siitä asti kun ostimme oman talon. Voisin luetella lukemattoman määrän korjaustöitä, jotka ovat olleet tarpeellisia, mutta joiden tekemisestä hän ei ole keskustellut kanssamme - on vain tullut ja tehnyt ne. Kuvioon kuuluu myös se, että itse tekemämme korjaukset ja ratkaisut ovat " vääriä" ja appiukon tullessa kotiimme tulee lähes aina mukana arvostelua ja nenän nyrpistelyä elämäämme ja valintojamme kohtaan.
Olemme useaan kertaan pyytäneet, että hän soittaisi ennenkuin tulee. Tottakai isoisä on tervetullut pojanpoikaa katsomaan, mutta haluaisimme tietää etukäteen milloin hän on tulossa ja sopia ajasta, jos ei silloin käy kun hän olisi tulossa. Appiukko ei suostu soittamaan ja loukkaantuu, kun edes pyydämme sitä. Hänen mielestään se tarkoittaa sitä, että he ovat meidän mielestämme vieraita ja tarpeettomia.
Olemme tilanteeseen aika stressaantuneita, koska haluaisimme pitää oman elämämme ja mahdollisuuden päättää omista asioistamme ja siitä kuka milloinkin kotiimme tulee ja mitä siellä tekee. En ymmärrä miten tästä voi selvitä menettämättä välejä kokonaan, koska appiukko on sitä sorttia, että haluaa pitää meitä talutusnuorassaan ja haluaa vaikuttaa lähes kaikkiin asioihimme ja loukkaantuu jos niin ei tapahdu.
Vuosien varrella olen oppinut pelkäämään ja karttamaan häntä. En pysty rentoutumaan hänen seurassaan tai keskustelemaan normaalisti - tai olemaan oma itseni ollenkaan. Emme ennen oman talon ostoa olleet hänen kanssaan kovin paljon tekemisissä ja olisimme aivan tyytyväisiä suhteellisen etäisiin väleihin nytkin. Hän vain tuntuu kuvittelevan, että meidän pitäisi olla hänestä riippuvaisia ja yhtäkkiä hirveän läheisiä kun lapsi on syntynyt, mutta meistä se tuntuu luonnottomalta.
Pitkä selostus, mutta pitkään on kestänyt ahdistuskin...
t. Samettikukka
Kommentit (19)
meillä ongelmana on anoppi. Ja sen sanon kymmenenvuoden kokemuksella, että jos odottaa että mies sanoo ja kieltää, niin sanomatta jää.
Useimmiten se niin on, että jos on dominoiva äiti, niin ei poika viitsi hänen mieltään pahoittaa, vaimonkin ennemmin... Vaimolle on helppoa sanoa, että yritä nyt vaan kestää. Eikä tilanne sillä varmasti muutu.
Sanot vaan tiukasti, vaikkakin ystävällisesti, että mun mielestä asia on nyt näin, että meillä ei tarvita vähäänaikaan korjausapua tms. Tai " unohda" ovi aamulla lukkoon..
Mä olen alkanut harrastaa tuota lukkohommaa.. ja saan nykyisin myös suuni auki.
KÄRSIVÄLLISYYTTÄ, meitä on monta kaltaistasi kärsijää... : )
Meilla samanlaista.
Valilla naurattaa tama meidan ongelma ja valilla itkettaa tosissaan.
Anoppini on yleensa ottaen ihana ja hyvaa tarkoittava ihminen ja meille kultaakin kalliimpi apu arjen asioisaa, MUTTA.. liika on liikaa.
Anoppi on meilla aika paljon koska han hoitaa lastamme yhtena paivana viikossa ja vie / tuo joskus lasta hoitoon. Tama on kaikille osapuolille oikein mukavaa ja muuta apua emme hanelta kaipaa..
MUTTA meillakin valilla tehdaan siivous ja jarjestelyhommia ihan meilta kysymatta ja mika kaikkein pahinta meille ilmestyy valilla kamalat maarat kaikenlaista tavaraa jota anoppi kuvittelee meidan tarvitsevan. Vahan aikaa sitten oli tilanne ettei itse ehditty kayda kaupassa kun kaapit pullisteli ruokaa ja heti kun joku kotitarvike (esim astian pesuaine) oli loppu niin ennenkuin ededs itse ehdittiin huomata anoppi hankki lisaa.
No meilla on nyt aika tiukka linja asian suhteen, eli kaikki tavarat palautetaan (tarvittiin niita tai ei) ja anoppi SAA kayda kaupassa VAIN jos me pyydetaan jotain ja annetaan siihen rahat (esim ostamaan leipaa kun oon paivan lapsen kanssa)
Taa voi kuullostaa mitattomalta ongelmalta, mutta voin kertoa etta hermot on ollut tiukalla ja suhde muuten niin kultaiseen anoppiin alkoi kaymaan huonoksi kun en voinut kestaa kotiini ilmestyvia tavaroita. Ja miehella oli ihan sama tilanna...
On myös kokemusta kymmenen vuoden ajalta suht samanlaisesta appiukosta jossa anoppi oli vielä niin tossun alla että teki just niikuin appi sanoi! (onneksi olen tästä suvusta jo eronnut)!
Appi tuli meille 1-3 kertaa päivässä mitään koskaan ilmoittamastta ja ikinä kenkiään riisumatta. Paineli pitkin kämppää ja valitusta tuli heti jos minä satuin kyseiseen aikaan olemaan päivätirsoilla. Sain haukkumiset laiskuudesta!
Kiersi joka kerta myös kaikki lämpöpatterit läpi ja valitti että ne on säädetty liian kuumalle ja kiersi sitten itse nupit haluamaansa asentoon!
Kerran olin leipomassa pullaa seitsemän aikaan illalla kun appi taas ryykäsi ovesta ja päivitteli suureen ääneen että " SIIS YÖLLÄKÖ TÄÄLLÄ LEIVOTAAN! Niin kai kun itse ovat maalaistalosta jossa on totuttu leipomaan viideltä aamulla.
Kerran ihanana lämpöisenä kesäaamuna kun mieskin oli kesälomalla, olin matkalla suihkuun mutta menin vielä sitä ennen käymään keittiössä ja istuin syömään mansikoita keittiön pöydän ääreen kun arvaatte varmaan, APPIhan sieltä pogahti taas sisälle ja tottakai kääntyi vihaisena kannoillaan ja haukkui taas meikäläisen pystyyn että ALASTI KEHTAA KULKEA! Voi hemmetti omassa kodissanihan kuljen niin kuin haluan. Ja miehenihän ei tietysti voinut koskaan puolustaa vaikka sitä monet kerrat itkien pyysin! Omat sanani kaikuivat kuuroille korville.
Jo suhteen alussa kävi niin että olin ihan ensimmäistä kertaa appivanhempien luona kylässä kun kahvipöydässä appi tokaisi että; Olisit vaan poika pitänyt sen Tiinan, se oli sentään ylioppilaskin! Siis tyrkytti edellistä tyttöystävää!
Kun olin raskaana, se ei heidän mielestään ollut este mihinkään tai siitä ei voinut olla mitään vaivoja. Aina sanottiin vaan että; Eihän nuorella ihmisellä voi olla selkäkipua, Eihän nuorella ihmisellä voi olla väsymystä! Mutta sitten kun heidän oma tyttärensä oli raskaana, suojeltiin häntä kuin mitäkin. Kerran siitä varovasti mainitsinkin niin vastaus oli; Mitäs sun on väliä!
Haki jopa yksivuotiaan poikanikin vähän väliä mukaansa jonnekin kysymättä minulta mitään, vain miehelle ilmoitti ja mieshän ei koskaan kieltänyt. Hermo alkoi olla aika tiukalla kun kerrankin olin vessassa käymässä kun poika oli sillä välin viety!!!
Näitä juttuja riittäisi vaikka kuinka.... Meillä lopputulos oli ero miehestä! (liittyi kyllä muutakin)Mutta yksi ehdottoman hyvä keino on alkaa pitää ovea AINA lukossa! Jos ei halua suoraan sanoa miksi niin voi sanoa että Kun nykyään on niin monenlaista kulkijaa että.... Tai keksiä jutun jostain epäilyttävästä taulukauppiaasta joka tunki itsensä sisälle, niin tästä lähtien pidetään ovi lukossa. Tämän jälkeen appi varmaan tulee yhtä usein mutta koputtelee tai pimpottelee kovaäänisesti (näin kävi meillä) mutta älkää menkö joka kerta avaamaan, piiloon vaan! ja sanotte että ette kuulleet, olitte nukkumassa tai suihkussa tai musiikki soi tai olitte kävelyllä. Näin alkaa käynnit pikkuhiljaa harvenemaan. Jos sitten alkaa puhelimella ahdistelu niikuin meillä, älkää vastatko kuin silloin tällöin!
Onnea vaan appiväsytykseen!
että jos miniä uskaltaa avata suunsa ja puolustaa itseään niin sitten sitä ollaan hirviöminiöitä ja kelvottomia ihmisiä...
Meillä tilanne on viime kirjoittamiselta edennyt siten, että mies soitti isälleen ja laittoi kovan kovaa vastaan, että meille pitää soittaa ennenkuin tullaan ja siitä ei neuvotella. Appi sanoi, että sitten hänen ei meillä enää tartte käydäkään.
Uskomatonta, sanon minä!
Mitähän se luulee tällä saavuttavansa??? Sitten on tippa linssissä, ja valittaa että näkee pojanpoikaa niin harvoin. Ei ole kyllä meidän vika millään lailla! Meille saa tulla kylään ja mies vie poikaa mummolaan (minua ei juuri nyt huvita siellä käydä), mutta jos on niin vaikeata soittaa etukäteen niin olkoot käymättä.
Appi suuttui taas kunnolla, kun mun mies yritti tätä asiaa selvittää. Sanoi, että semmoinen lupien pyytely ei ole hänen sukupolvensa tapa ja löi luurin korvaan miehelleni. Sitä ennen haukkui minua, että olen aina naama pitkänä kun hän tulee käymään. HA-LOO? Ai miksiköhän ollaan naama pitkänä???
Väsyttää niin tämä tämmöinen temppuilu, mutta oikeus se on yksityisyyteen meilläkin - siitä ei enää tingitä. En haluaisi olla huonoissa väleissä enkä halua eristää poikaani papastaan, mutta en jaksa olla aina puolustuskannalla ja kuunnella kaikkea arvostelua. Helpompi pysyä erillään. Koskaan ei mistään pystytä keskustelemaan niinkuin ihmiset, aina suututaan ja uhkaillaan ja vähän ajan päästä kun appi on leppynyt niin kaikki jatkuu ennallaan.
t. Samettikukka
Meillä ongelmana on anoppi. Anoppi on juuri tuollainen tuiskahtelija: Jos asioita ei tehdä hänen tavallaan niin sitten ei ollenkaan. Meillä olisi varmaan juuri tuollaista ellemme onneksemme asuisi 200km päässä. Onneksi mieheni uskaltaa sanoa äidilleen vastaan, mutta ei siitä ole paljon hyötyä kun anoppi loukkaantuu sitten hänelle.
Itse yritän antaa sanomisten mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vain kerran suutuin todella kun mummolassa käydessämme menin vessaan ja sillä aikaa silloin vielä vauva oli viety mieheltä tai minulta mitään kysymättä/ilmoittamatta naapuriin. Sieltä sitten anoppi palasi juoksujalkaa vauva sylissään ja ihmetteli miksi se itkee naama punaisena. Itse olin jo kovasti etsimässä minne menivät.
Meillä ei ole auttanut muu kuin se, että pidämme oman linjamme silläkin uhalla, että anoppi suuttuu. Jos alkaa miellyttämään, sille tielle ei tule loppua. Seurauksena on se, ettemme vieraile mummolassa kovin usein ja vain vähän aikaa kerrallaan. Sinänsä harmillista, ettei lapsi vietä enemmän aikaa mummonsa kanssa, mutta silti mielestäni parempi näin.
Tsemppiä ja laita nyt ensiavuksi ainakin se ovi lukkoon.
Oli pakko kommentoida vielä lisää. Meilläkin appi valittaa miehelle (että mä olen aina kiree ja kuulemma päädyn viä hullujenhuoneelle sillä menolla. Heh jos päädyn, niin kattokoot peiliin mistä johtuu..
Olen samaa mieltä, että tietty etäisyys on meilläkin nyt paikallaan, niin kuin teilläkin..
Jos aikuiset ihmiset ei voi rauhallisesti asiasta keskustella, niin ei tarvi tulla ollenkaan..
koko ongelmaa. siis oman kodinhan voi suojata miten haluaa. Ja ottakaa nyt sentään edes vähän huumoria peliin.
Toiseksi: olkaa iloisia että teillä on iso-, appivanhempia. Itselläni 1,4 kk tyttö. Isäni on kuollut ja äiti (eri paikkakunnalla) sairastaa alzheimerin loppuvaihetta.
BR Bubble
ymmärrän, että et voi ymmärtää, miksi valitamme isovanhemmista. Asia on kuitenkin niin, että ihmiset voivat tahallaan tai joskus tahtomattaan tehdä kanssaihmistensä elämästä helvettiä. Siinä ei huumori enää kuki, kun on vuosikaudet kestänyt sellaista häirintää, mitä minä ja muut tässä keskustelussa ovat kokeneet.
On helppo sanoa, että älä siitä välitä, mutta jos vastaava sattuisi omalle kohdalle, niin olisit ehkä eri mieltä. Toisaalta onhan meitä joka lähtöön. Jotain toista ei ehkä apen jatkuva päällepäsmääminen edes häiritsisi...
Tilanteenne kuulostaa aika hankalalta. Itselläni ei ole vastaavaa ongelmaa mutta mieleeni tuli että vaihtaisitte suhtautumistapaanne. Eli sen sijaan että taistelette vastaan miettisitte yhdessä miehenne kanssa missä asioissa pappa saisi auttaa. Ehkä hän toimii tavallaan koska haluaisi tuntea itsensä tarpeelliseksi ja ehkä hänellä on tylsää ? Kaikkihan me haluaisimme olla tarpeellisia ? Tietenkään en tarkoita että hän saisi määräillä tai muuten pompottaa teitä. Mutta jos hän tuntisi itsensä tarpeelliseksi niin ehkä hän käyttäytyisi muuten paremmin ja teillä olisi kaikilla helpompaa.
Eli sen sijaan että hän tekee mitä mieleensä sattuu niin pyytäisittekin että voisiko hän tulla tiistai aamuna leikkaamaan nurmikon tai katsoisiko hän poikaa keskiviikkona 10-11. Eli selkeät ajat ja mitä pitäisi tehdä. Jos käynnit sitten rajoittuisivat paremmin pyydettyihin aikoihin ja asioihin olisivatko ne sitten helpommin kestettäviä ? Vai yltyisiköhän ne vierailut tiedä häntä. Tai voisitko pyytää pappaa vaikka tekemään keinuhevosen pojalle tai jotain vastaavaa. Eli pappa touhuaisi muualla mutta tuntisin itsensä tarpeelliseksi.
Tsemppiä joka tapauksessa toivottaa MiTeSa
Meillä on appivanhempien kanssa hieman samankaltainen tilanne. Haluaisivat kovasti osallistua elämäämme ja valintoihimme ja tulla käymään milloin tahtovat. Varsinkin appiukko on tällainen ja anoppi sitten peesaa häntä.
Olemme yrittäneet keskustella asiasta ja välillä jotain on mennyt perillekin. Pitkään meni hyvin, ei tullut yllätysvierailuja kunnes nyt taas hetken aikaa sitten työnsivät nenänsä hieman liian syvälle meidän asunnonvaihtosuunnitelmiimme. Eivät mitenkään ymmärtäneet että osaamme ihan itse valita uuden kotimme. Kävivät sitten ilman meitä katsomassa kyseistä paikkaa. Noh, saimme talon avaimet ennen virallista kaupantekoa ja menimme katsomaan paikkoja eräänä päivänä. Yllätys-yllätys, appivanhemmat kurvaavat paikalle näyttääksen tulevan kotimme kauempaa tulleelle sukulaistädille. Soittivat sitten ovikelloa kun huomasivat että olemme siellä ja ihmettelivät mitä me siellä teemme. Appiukko suuttui kun emme päästäneet heitä sisälle katsomaan. Eli siis hänen mielestään he eivät tehneet mitään väärää, vaan me ollan kamalia kun ei päästetty sisään kutsumattomia vieraita asuntoon joka ei vielä edes virallisesti ollut meidän.
Tulos tästä kuitenkin ihan hyvä: appiukko uhkasi ettei enää ikinä tule meille kylään ilmoittamatta! Siis nimenomaan uhkasi, ikäänkuin se olisi kovin kamalaa. Ei raukka tajua, että juuri noinhan me haluttiin.
Ollaan sitten koitettu nyt tulla asiassa vastaankin eli pyydetty lapsenvahdiksi yms. että kokisivat itsensä tarpeellisemmiksi. Toisaalta välillä tuntuu etteivät aina tule ihan vaan siitä syystä että eivät halua että me määrätään asioista.
Joka tapauksessa tsemppiä teille tilanteeseenne!
Oltiin muutettu paria viikkoa aiemmin tähän taloomme ja oltiin pitkän työpäivän jälkeen päiväunia nukkumassa (onneksi ei tekemässä jotain muuta... heh) niin yhtäkkiä ulko-ovi käy ja alkaa kuulua ääniä. Appiukko siellä selostaa, että " tässä on nyt tämä meidän nuorten uusi koti, ollaan tässä tehty sitä ja tätä jne. jne." Lauma jotain meikäläiselle tuikituntemattomia, kaukaisia sukulaisia lappaa sisään ja me miehen kanssa maataan silmät unenpöppörössä makkarissa...
Ei muuten naurattanut silloin yhtään.
Samettikukka
Meille ei jumankauta tulla ja saati tuoda jotain vieraita KYSYMÄTTÄ MEILTÄ!! Ei helkkari, heittäisin koko sakin pihalle. Jos kerran talo on MEIIDÄN ja me siitä lainat/kulut maksetaan niin sinne tullaan sillon ku MEILLE sopii!!!! Tai sit saisivat appi alkaa maksamaan KAIKKI kulut talosta, tuokoon sitten ketä haluaa ja koska huvittaa. Sitä ennen se olisi MEIDÄN talo. PISTE.
On se anopin ja apen onni et asuvat monen sadan kilsan päässä. Enkä ees ikinä muuttais heidän liki. Ei kiitti.
Nykyiseen asuntoon apella/anopilla ei ees oo avainta, eikä tuu olemaan. Mun vanhemmilla on, mutta he ovat niin kivoja että tulevat vain kun kutsutaan/sovitaan.
Hormooniska&ukko ja lapsia 3
Appivanhemmilla EI TODELLAKAAN ole avaimia meidän huusholliin. Silloinhan ne kävisivät täällä silloinkin kun ei olla kotona ja puuhailisivat herra ties mitä. Olen nimenomaan ollut tarkkana, että avaimia ei niille luovuteta.
Me asutaan niin rauhallisella alueella, että ovi on kotona ollessa aina pois lukosta. Jos asuttaisikin kerrostalossa/rivarissa niin ei varmaan edes avattaisi ovea kun nähtäisiin, että appi tulee taas yllätyskäynnille, mutta niin törkeäksi en ole kehdannut heittäytyä, että menisin varta vasten sulkemaan oven ja ikkunaverhot kun näen hänen ajavan pihatiellemme...
Ollaankin miehen kanssa joskus surullisena vitsailtu, että pitääkö tässä appiukon takia pistää mökki myyntiin ja muuttaa jonnekin, missä saadaan olla rauhassa...
sama Samettikukka
Varmasti ahdistuisin minäkin, jos olisi tuollainen appiukko!
Mielestäni miehesi kuuluu selvittää isälleen, että tuollainen ilmoittamatta tuleminen nyt vaan ei kertakaikkiaan käy.
Toivottavasti tilanne selviää!
joten jää kokematta toi juttu.
Ystävällä taas on tosi paha tilanne omista vanhemmista. He ostivat omakotitalot molemmille tyttäreilleen ja käyvät kokoajan jotain heidän luona tekemässä. Tulevat ilmoittamatta, vahtivat, kritisoivat heidän tekemisiään ja jaksaa muistuttaa edellisistä aviopuolisoista (et miten heidän juttu oikein meni). Se on varmasti aika hurja juttu kun ei pääse omista vanhemmista eroon vaikka on jo nelikymmpinen. Mutta mielenkiintoista näin niinkuin vierestä on, katsoa että missä vaiheessa niiden vanhemmat antavat lasten elää omaa elämäänsä.
Ja millaisiako meistä itsestämme tulee?
Meitä varsinkin appiukko arvosteli aina uutta asuntoa ostettaessa. Asunto oli aina vääränlainen ja väärässa paikassa ja aina jotain vikaa. Olisi varmaan ollut tyytyväinen jos olisi saanut rakentaa ja sisustaa sellasen asunnon kun hän halusi´enkä sitä koskaan tekisi. Appiukko kuvittelee ólevansa aina oikeassa jo ka asiassa vaikka ei todellisuudessa asiasta mitään tietäisikään.
Minua on jopa arvosteltu kasvatusmetodeistani, vaikka tiedän olevani hyvä kasvattaja ja äiti. Kyseisessä tilanteessa kun uhmaikäinen halusi hyppiä ruokapöydässä tuolilla nostin lapsen lattialle huutamaan ja hyppimään ja sanoin että voi tulla pöytään kun osaa käyttäytyä. molemmat appivanhemmat sanoivat että huudatan lastani ja sanoivat ottavansa lapsen syliin. Kielsin kolmesti kunnes anoppi tuli ja o´tti lapsen. Tottakai lapsi hiljenee kun mummi tulee ja pelastaa... Kun lapsi oli hiljaa appivanhemmat tote´sivat että lapsi syö nyt meidän välissä. Tässä vaiheessa minulta katkesi niin sanotusti suoni päästä ja otin lapseni heiltä pois ja sanoin että MEIDÄN LAPSELLA on kaksi vanhempaa minä ja mieheni eikä meidän lasta kukaan muu kasvata kun minä ja mieheni. appiukko totesi että NO SE ON HUOMATTU ja lisäsi heti perään että NIIN KAI SEN SITTEN PITÄÄ OLLAKKIN! Kyseisen episodin jälkeen ei kasvatukseen ole puututtu.
Tuo tilanne oli kaikkein räikein mutta erilaisia lapsesta ylihuolehtimista kyllä sitten löytyy, " että onkohan tuonut ihan viisasta tehdä noin... ja voikohan lapsi juosta pihalla jos vaikka kaatuu saatikka kiivetä tuolille istumaan tai laskeiutua rappuja yksi alas" . Jossain vaiheessa meille jopa kiikutettiin ruokaa että tottakai te otatte vaikka sanoin että meillä kyllä on ruokaan. Tai soitettiin että tulettehan te syömään kun me jo laitettiin ruokaa teilleikki. No ruoat on jäänyt syömättä ja mukaan ottamatta muutaman kerran niin tavat on sitten jäänyt pois.
Mie olen ollut aika suorasanainen appivanhemmille ja sanonut että meillä tehdään nyt näin ja pitänyt kanssa pääni. Ovat varmaan pikkuhiljaa huomanneet että mie kanssa tarkotan mitä sanon, kannattaa olla väleissä mun kanssa... :) Nyt jopa kysyvät että kerättiin mustkoita että otatteko, jos sanon ei niin ei aleta tyrkyttämään. Miun kokemus on että kannattaa olla suorasanainen ja sanoa niin kun asia on ja pitää kanssa päänsä. Huomaavat pikkuhiljaa että olette tosissanne. Meillä miehelle omat vanhemmaton on ´niiin tärkeitä ettei se osaa kieltää mitään vaan " laittaa" mut asialle. Mie teen mieluummin niin kun kärksin kun toinen ei saa sanaa suustaan (joo, kyllä mustakin noista aisioista mainihteminen olis kuulunut miehelle mutta minkäs teen) tulipa ´sepustus, eikä siinä ollut edes kaikki
On todella hermoillekäypää jos ei saa mahdollisuutta itsenäiseen elämään aikuisenakaan. Jos meille rynnisi läheskään noin usein kysymättä joku lähisukulainen vieläpä suoraan ovesta sisään oma-aloitteisesti niin kylläpä olisi ovet lukossa yötä päivää. Onhan se tosin naurettavaa ja täysin väärin sekin että pitäisi pakoilla omassa kodissaan.
Entä jos ottaisitte yhdessä miehesi kanssa asian puheeksi ihan niinkuin se on eli kertoisitte omista tunteistanne, että kaipaatte omaa rauhaa ja koittaisitte sopia vaikka vierailupäivän, että on tervetullut teille vaikkapa joka keskiviikko. Myös vertaaminen muihin yhtä läheisiin sukulaisiin voisi palauttaa appea maanpinnalle, eli voisitte kertoa kuinka usein tapaatte muita isovanhempia tms. ja että ei voi olettaa että heistä jokainen voisi asua teillä samaan malliin kuin appi, eihän. Asian selvittely on varmasti hankalaa mutta kannattaa ainakin yrittää puhua ihan sovinnon hengessä ja koittaa saada toinen tajuamaan teidänkin puoltanne asiassa. Ja jos ei onnistu järkipuhe niin sitten vain sanotte että te olette nyt päättäneet näin ja hänen on syytä siihen sopeutua.
En kehota ketään uhraamaan omaa elämäänsä täysin tuollaiselle sillä periaatteella että " olkaa onnellisia että teillä on appiukko elossa" . Tuskinpa siitä kovin suurta lohtua saa 20 vuoden päästäkään apin kuoltua jos on itse antanut sen ajan elämästään vain toisen miellyttämiseen oman yksityisyytensä uhraten. Epäitsekkyys on kieltämättä hyvä juttu mutta rajansa kaikella ja joskus voi joutua pahoittamaan toisen mielen ellei hän itse ymmärrä aiheuttavansa harmia.
On turha " tuhlata" omaa koko elämää anopin ja apen miellyttämiseen jos se ei tunnu itsestä hyvältä. Eli jos joutuu jatkuvasti miellyttämään toisia oman " mielenterveyden ja jaksamisen" kustannuksella. Silloin oma elämä jää elämättä. Minä olen sen verran itsekäs, että ajattelen saavani elää oman elämäni kuten haluan. Jos se ei muita miellytä se on sitten voi, voi. Omat mielipiteeni olen oppinut sanomaan suoraan " että meillä tehdään nyt näin" . Jos miehen vanhemmat suuttuvat en jaksa välittää se on heidän asinsa.
Tähän asti eivät ole suuttuneet, koska koen että luulevat auttavansa meitä holhovalla asenteella ja puuttumalla meidän asioihin jotka eivät heille edes kuulu! Oikeiasti luulevat tekevänsä meille palveluksen, mitä eivät tee...
Tilanteesi kuulostaa hankalalta ja otan koko sydämestäni osaa! En osaa antaa mitään hyviä neuvoja, mutta sitä mieltä minäkin olen, että olisi miehesi asia puuttua asiaan (eikä sinun), koska ovat hänen vanhempiaan.
Omien vanhempien kanssa voi kinata, eikä vaarana yleensä ole välien menettäminen, koska vanhempien ja lasten välillä on niin vahva rakkaussuhde, että se kestää pienet (ja isommatkin) kiistat. Vieraana miniänä sinua taas ei suojaa mikään, ja välit saattavat mennäkin. Hienoa tietysti, jos jotkut miniätkin uskaltavat avata suunsa (kuten edellinen kirjoittaja)!
Itselläni on ainakin se linja omiin vanhempiini, että laitan heidät kuriin ja " suojelen" miestäni, jos huomaan että ahdistelevat häntä ja mieheni ei voi kohteliaisuuden rajoissa antaa takaisin. Miehenikin useimmiten yrittää pitää vanhempiaan kurissa, mutta joskus olen joutunut itse ojentamaan anoppiani (kun puuttuu kasvatukseen tms.), mikä tuntuu aina tosi kurjalta, koska hän loukkaantuu eikä meillä ole niin läheisiä välejä että asiaa voisi helposti korjata. (Kuten oman äidin kanssa kinatessa voi aina hetken päästä palata asiaan, halata tai pyytää anteeksi tai muuta vastaavaa).