Onko muita aikuisia keillä ei ole yhtään ystävää tai edes tuttavaa kenen kanssa vaikkapa kahvitella?

Täällä on. Perhe ei edes ole huomannut tuota, koska olen töissä ja työkavereiden kanssa olen työaikana yhteydessä.

On ja mikään ei ole parempaa kuin juuri tämä rauha! Olen isosta perheestä ja aina vaan toivoin lukurauhaa . Nyt on ja aah tätä onnea!

Tuotahan mielikuvaa yhteiskunta meille syöttää: onnellisuus = mieletön määrä aktiviteettaja ja ihmisiä ympärillä. 

Itse ahdistun, jos edes yritän pyrkiä tuohon.

Haluaisin tavata edes yhtä ihmistä, kukaan ei ole tavattavissa.

Ajattelin että muutan aivan muualle.

Ihanaa että on muitakin samoin tuntevia! Vaan miten saada lapset ymmärtämään että tämäkin on normaalia? Että oma perhe riittää?

No nyt ei kyllä kenenkään pitäisi käydä kahvittelemassa tai muutenkaan tapaamassa perheen ulkopuolisia, joten vastaan, että tällä hetkellä on paljonkin sellaisia, jotka eivät sitä tee.

Ei lapsikaan käy missään joten ei ihmettele.

Tässä yksi.

Aina olen tuntenut itseni jotenkin ulkopuoliseksi.

Olisi toki kiva joskus keskustella samanlsisia ajatuksia ja mielenkiinnonkohteita omaavien ihmisten kanssa, mutta eipä heitä pikkupaikasta löydy.

On toki pari kaveria, mutta kovin on vähäistä heidän kanssaan seurustelu.

Minusta ap lapsesi ovat hyvällä asialla. Vanhempana, kun työelämän kautta ei enää ole sosiaalisia kontakteja, niin seuraa saattaa kaivata uudella tavalla. Lasten kannalta on ikävä tilanne, jos lapset ovat ainoat sosiaaliset kontaktisi. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta ap lapsesi ovat hyvällä asialla. Vanhempana, kun työelämän kautta ei enää ole sosiaalisia kontakteja, niin seuraa saattaa kaivata uudella tavalla. Lasten kannalta on ikävä tilanne, jos lapset ovat ainoat sosiaaliset kontaktisi. 

On minulla puoliso, työkaverit, lapsuuden perhe ja muut sukulaiset.. 

Jospa ystävätön äiti sitten liikaa takertuu omiin lapsiinsa kun ei ole muita ihmissuhteita. Minulla oli samanlainen tunne kun asuin kotona, alkoi ahdistamaan ja tuntui kun äidilläni ei ole omaa elämää ollenkaan. Ei omia ystäviä ollenkaan ja kamalan kiinnostunut minun ystävistäni ja heidän vanhemmistaan. Kaivoi heidän puhelin numeroitaan ja keksi mitä ihmeellisimpiä tekosyitä soitellakseen heille milloin mitäkin udellen. Äidin lapsuuden perheessä kaikki läheisriippuvaisia. Sanoin monta kertaa että voisitko hankkia omat ystäväsi, niin ei kuulemma tarvitse sellaisia oli vastaus aina. Aviomies oli lasten syntymän jälkeen aika nopeasti häipynyt sen takia kun oli tuntenut olleensa naimisissa äidin lisäksi koko hänen sukunsa kanssa. Jälkeen päin jossain vaiheessa sekin selvisi. Joka ongelmasta äitini soitteli sukulaisilleen. 

Vierailija kirjoitti:

Jospa ystävätön äiti sitten liikaa takertuu omiin lapsiinsa kun ei ole muita ihmissuhteita. Minulla oli samanlainen tunne kun asuin kotona, alkoi ahdistamaan ja tuntui kun äidilläni ei ole omaa elämää ollenkaan. Ei omia ystäviä ollenkaan ja kamalan kiinnostunut minun ystävistäni ja heidän vanhemmistaan. Kaivoi heidän puhelin numeroitaan ja keksi mitä ihmeellisimpiä tekosyitä soitellakseen heille milloin mitäkin udellen. Äidin lapsuuden perheessä kaikki läheisriippuvaisia. Sanoin monta kertaa että voisitko hankkia omat ystäväsi, niin ei kuulemma tarvitse sellaisia oli vastaus aina. Aviomies oli lasten syntymän jälkeen aika nopeasti häipynyt sen takia kun oli tuntenut olleensa naimisissa äidin lisäksi koko hänen sukunsa kanssa. Jälkeen päin jossain vaiheessa sekin selvisi. Joka ongelmasta äitini soitteli sukulaisilleen. 

Hmm, tuo kuvaus ei onneksi sovi minuun. Olen vaan sitä tyyppiä joka viihtyy erinomaisesti itsekseen. En siis takerru lapsiini tai kehenkään muuhunkaan.

Minulla on pari ystävää, kenen kanssa kahvitella tms. mutta siinäpä se. Olen sinkku eikä minulla ole yhtään ystävää, joka olisi samanlaisessa elämäntilanteessa ja kiinnostunut viettämään aikaa kanssani.

Tarkoitan tällä sitä, että valitettavasti varatut ystäväni harrastavat mielummin pariskuntien kanssa, sinkun kanssa tavataan juuri kahvilla mutta pariskuntien kanssa käydään sitten reissussa ja tehdään kaikkea muuta mukavaa. Ymmärtänette ongelman?  Jos nyt ei oteta huomioon koronaa ja sen tuomia rajoituksia, niin haluaisin matkustella yms. mutta en saa seuraa kenestäkään. Olen todella huono yksin lähtemään mihinkään mutta ei taida olla vaihtoehtoja jos haluaa jonnekin lähteä.

Ei mullakaan kamalasti ole. Ja tyttäreni on sitten huolissaan minusta, ei halua ajatella, mitä sitten tapahtuu, kun hän muuttaa pois kotoa ja minä jään yksin. Yritin selittää, että minä en edes kaipaa kamalasti ihmisiä ympärilleni ja töissä ja harrastuksessa kuitenkin tapaan muita ihmisiä ja lisäksi minulla on hyvät välit siskooni ja äitiini. 

eiköhän tälle pallolle mahdu kaikenlaisia ihmisiiä, ei kaikkien tarvitse elää samoin tavoin. jos olet tyytyväinen noin niin se on pääasia. et sinä ketään siinä vahingoita.

Ei ole eikä taida tullakaan. Olen niin kyllästynyt ihmisiin jotka esittää ystäviä vain kun heille on siitä hyötyä. Hylkäävätt kuin roskan sitten kuin löytyy parempaa seuraa. Ilmiö on yllättävän yleistä suomalaisilla. Itse en voisi kuvitellakaan kohtelevani ihmisiä noin.

Vierailija kirjoitti:

Tuotahan mielikuvaa yhteiskunta meille syöttää: onnellisuus = mieletön määrä aktiviteettaja ja ihmisiä ympärillä. 

Itse ahdistun, jos edes yritän pyrkiä tuohon.

Minusta tuo on juuri onnellisuutta. Ahdistavaa olla aina kotona yksin. Vaikka kuinka pyrin pois tästä yksinolemisesta ja kotona nököttamisesta, niin aina sitä vaan joutuu olemaan tällä. Toiveeni olisi asua jossain suurkaupungissa ja harrastaa kymmeniä asioita ja paljon tuttuja. Sattuneesta syystä olen kiinni täällä hiton junttilassa, jossa ainoa aktiviteetti on suunnilleen metsäkäveli. Ahdistavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jospa ystävätön äiti sitten liikaa takertuu omiin lapsiinsa kun ei ole muita ihmissuhteita. Minulla oli samanlainen tunne kun asuin kotona, alkoi ahdistamaan ja tuntui kun äidilläni ei ole omaa elämää ollenkaan. Ei omia ystäviä ollenkaan ja kamalan kiinnostunut minun ystävistäni ja heidän vanhemmistaan. Kaivoi heidän puhelin numeroitaan ja keksi mitä ihmeellisimpiä tekosyitä soitellakseen heille milloin mitäkin udellen. Äidin lapsuuden perheessä kaikki läheisriippuvaisia. Sanoin monta kertaa että voisitko hankkia omat ystäväsi, niin ei kuulemma tarvitse sellaisia oli vastaus aina. Aviomies oli lasten syntymän jälkeen aika nopeasti häipynyt sen takia kun oli tuntenut olleensa naimisissa äidin lisäksi koko hänen sukunsa kanssa. Jälkeen päin jossain vaiheessa sekin selvisi. Joka ongelmasta äitini soitteli sukulaisilleen. 

Hmm, tuo kuvaus ei onneksi sovi minuun. Olen vaan sitä tyyppiä joka viihtyy erinomaisesti itsekseen. En siis takerru lapsiini tai kehenkään muuhunkaan.

Ihmetyttää miksi sitten yleensäkkään on edes lapsia tehnyt jos viihtyy itsekseen. Ovatko lapset puolison korvikkeena. Lapsista/nuorista voi tuntua että takertuu ja oudolta ihmiseltä sellainen jolla jos ei ole puolisoa tai ystäviä. Minulla oli vaikeaa parisuhteen luominen kun kotoa en ollut minkäänlaista parisuhteen mallia saanut. Itsekseen viihtyvä ihminen on itsekäs kun on pakko lisääntyä mutta ei ei sitten näe vaivaa edes parisuhdetta saavuttaa. Omat lapset ovat helppo nakki kun taas parisuhde onkin aikuisen ihmisen kanssa ihan toinen juttu vaativuudessaan.