Lue keskustelun säännöt.
Yksin asuminen tekee ihmisen alavireiseksi ja masentuneeksi
16.03.2021 |
Vaikka olen introvertti (niinkuin varmaan 90% suomalaisista) niin yksin asuminen tekee ihmisen väkisin alakuloisemmaksi.
Paljon mukavampaa on herätä esim. lapsuuden kodista, missä ovat vanhemmat ja omat sisarukset lapsineen käymässä. Aamulla herää aikaisin, nousee ylös samantien, on ihana keittää muille puuroa ja siivota, pelailla yhessä, tehä asioita, kattaa pöytä ja tehdä muille ruokaa ja ulkoilla. Jutella niitä näitä ja jakaa arkea. Toki niin, että saa myös sitä rauhaakin ja hengähdystä. Olen onnellisimmani näinä hetkinä.
Palaan omaan kotiin ylhäiseen yksinäisyyteen. Vapaapäivänä aamulla herää, ensin sometan vaikka puoli tuntia kun ei oo juuri mitään minkä takia nousisi. Kusihätä jossain vaiheessa väkisin. No nouset ja syöt, teet itellesi sitä samaa aamupalaa puoliväkisin. Tönötät ja kattelet ehkä jotain sarjaa. Käy ehkä salilla ja tekee itellee jotain ruokaa, no tylsä on itellee ruokaa väsätä. Somen käyttö lisääntyy liiallisesti. No illalla näkeepä jotain kaveria jos jaksaa ja sitte siitäkin on väsynyt ku pitää keksiä jutun juurta ja olla niin läsnä.
Yksin asuminen tekee alakuloiseksi, vaikka siihen tottuu mutta yhtäkkiä vaa huomaa olevansa sellanen alavireinen koko ajan. On siinä ehottomasti hyviäkin puolia, oma rauha, mutta sekään ei korvaa sitä, että ihminen on kuitenkin pohimmiltaan laumaeläin.
Tunteeko muut ihmiset tällaisia tunteita?
Kommentit (23)
Minä en ole koskaan asunut yksin. Olen jo eläkkeellä ja siihen aikaan kun olin nuori ei muutettu automaattisesti kotoa kun tuli täysi-ikäiseksi. Opiskelin kotoa käsin ja menin nuorena naimisiin ja muutimme mieheni kanssa yhteen.
Meillä on vielä kolmehenkinen perhe, koska aikuinen tytär mieluimmin asuu kotona, koska hänellä on sairautta.
Me tykkäämme perhe-elämästä, hoidamme huushollia yhdessä, elämme sovussa. Asumme omakotitalossa ja on tilaa, ettei tarvitse aina toisiaan katsella.
Olemme tämän päivän yhteiskunnassa poikkeavia, koska ihmiset mieluimmin asuu yksin. Paljon pariskunnat eroaa ja on melkein sääntö, että kun lapsi täyttää 18 niin hänen kuuluu lähteä lapsuudenkodistaan. Melkein 50 % suomalaisista asuu yksin.
Ehkä muutaman kymmenen vuoden kuluttua kaikki asuvat yksin ja pidetään yhteyttä vain koneen kautta, lapset reissaavat vuoroviikoin vanhempiensa
kotien väliä. Me ihmiset emme vaan enää kestä toisiamme livenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei tee alavireiseksi, eikä masentuneeksi. Luojan kiitos, tässä ei hiivi joku silmät sisäänpäin katseen omaava masentunut huokailija nurkissa valittamassa koronasta ja kaikesta mitä päähänsä pälkähtää.
En todellakaan kestäisi jotain höpöttäjää sotkemassa tässä jutuillaan, syömisillään ja juomisillaan, saa olla juuri omissa oloissaan häiriintymättä.
Ihanaa olla kotona - yksin.
Muistan tuon elämänvaiheen. Oli just samanlaisia tuntemuksia. Olen sellainen, jolle pitkä yksinolo ei sovi, vaikka toisaalta yksinoloa välillä kaipaankin. Nyt kun etötöiden takia olen päivät yksin, niin tuntuu, etten saa oikein mitään aikaiseksi ja iltapäivällä alkaa tuntua, että mitähän järkeä missään edes on. Kun mies tulee töistä, elämä alkaa taas kirkastua. Kaipaan puheseuraa ja kaveria ruokapöytään. Ruokaakin on kivampi tehdä, kun on toinenkin syömässä.
Rakastin aikaa kun oli lapset tässä kotona, sitä touhua ja jotenkin silloin tuntui jatkuvasti siltä, että elämässä on joku tarkoitus. Mutta silloin toivoin, että saisinpa joka päivä oman, yksinäisen tunnin. Nyt sitä yksinoloa on liiankin kanssa. Jos jään joskus yksin, niin varmaan hakeudun johonkin kimppakämppään, mun pää ei kestä jatkuvaa yksinoloa.