Masennuksesta terveeksi - mitäs sitten?

Masennukseen vakavasti sairastuneet palaavat hoitokauden (avo- ja/tai sairaalahoito) jälkeen joko töihin takaisin tai sitten jäävät kroonikkoina eläkkeelle kuin "parkkiin".

Tämä jälkimmäinen ryhmä on oman kokemukseni mukaan sellaisia, joiden ei oikeasti odotetakaan toipuvan. Ei edes osaksi työkykyisiksi tai peräti parantuvan. Kaikki Kelan tukemat hoidot (esim. terapia) jäävät saamatta heti b-lausunnon ja eläkepäätöksen jälkeen. Tämä on tietysti ymmärrettävää, koska sairauden pyörteissä ei pystyisikään käsittelemään omaa mieltään, kun kaikki voimat menevät hengissä pysymiseen. Epäreilua on kuitenkin se, ettei edes terveysaseman mielenterveyshoitajan aikaa ei saa - "sähän olet eläkkeellä". Kohtalona onkin pillereitä ja kolmannen sektorin mt-yhdistykset "parkkipaikkana".

Mitä, jos parkkipaikka ei enää jossain vaiheessa riitäkään - hitaasti toipuviakin on? Mitään tukea ei saa vakavasta masennuksesta pois sinnittelevä omatoimikuntoutuja. Ainoastaan tuputetaan lääkkeitä, jotka tietysti olivat akuutissa vaiheessa tarpeen, ja jotain hoopoja "kokemusasiantuntijoita", joka on mielenterveyspuolella ns keisarin uudet vaatteet. Uskomatonta, että näitä "kurssitetaan" asiantuntijoiksi jopa kaksisuuntaista tai psykooseja sairastavista. Eivät he pysty tekemään muuta kuin valittamaan omaa osaansa - tässä onkin räikeä kontrasti fyysisen terveyden puolen kanssa. "Hullut" tarvitsevat ammattilaisen valvontaa, sillä kiusaamista ja mollaamista on kuten muissakin piireissä. Yhteiselo voi olla kivaa, mutta joku roti pitää olla, vaikka se ei kaikkia miellytäkään.

Kuka haluaisi vapaaehtoisesti kamppailla eteenpäin? Eihän se ole kenenkään muun kuin asianosaisen itsensä ja läheisten intressi. Avun ja tuen ei tarvitsi olla edes kallista: vaikka kerran viikossa ohjattu keskustelu porukassa. Mielenterveystoimistossa saa valittaa, mutta ei saa oikeasti tai oikeanlaista hoitoa. Tarkistetaan vain, että oletko nyt syönyt kiltisti kaikki määrätyt lääkkeet.

Kymmenen vuotta ei ole pitkä aika omaehtoisessa toipumisessa. On ollut ylä- ja alamäkeä. Eteenpäin on menty vaikka väkisin ja välillä "kanveesissakin". Ikävin piirre tässä on kuitenkin se, kuinka yksin joutuu olemaan. Naapureille ei viitsi kertoa olevansa matkalla eteenpäin masennuksesta. Taakse jäävät "kollegat" eri yhdistyksissä katsovat vain kateellisena eteenpäin kammertautujaa, erityisesti, jos on hoikka, tukka laitettu ja puhtaat vaatteet.

Mistä löytyvät ne, jotka ovat oikeasti parantuneet vakavasta masennuksesta ja päässeet jopa eläkkeeltä pois? Onko heitä?