Minä-kuva, oma vika, henkinen väkivalta

Tuntuu että olen umpikujassa. En jotenkin saa nostettua päätä pystyyn, rämmin tahmaisessa suossa.
Olen 40v nainen, kahden kouluikäisen lapsen lähihuoltaja, isäänsä näkevät joka toinen viikonloppu. Aloitin uudessa työssä johtotoimissa puolisen vuotta sitten, edellisessä työssäni olin vajaat 10 vuotta, siellä koin työpaikkakiusaamista, uupumusta, ahdistuneisuuttakin.

Lasten isän kanssa alituista vääntöä. Nytkin. Siksi olenkin parhaillaan taas alhoon tipahtamassa. Henkinen väkivalta (onko tämä sitä) potkaisee keuhkoista ilmat pihalle joka kerta. Pienempi lapsi on kovassa mobiilikoukussa josta yritän häntä repiä pois ja aktivoida (on peliajat, ruutuaika, harrastukset, kotityöt), mutta isällä ei sääntöjä ole, joten palaan lähtöruutuun joka maanantai isivklpn jälkeen. Nyt otin yhteyttä koulukuraattoriin sillä lapsi osoittanut myös väkivaltaisia merkkejä kun pitäisi vierottua luurista. Isä on täysin "ulkoisen tahon väliintuloa" vastaan; hän ei suostu että sovin lapsen kanssa perhetyöntekijän visiitin. Ehdotin että isä tulisi tapaamiseen mukaan, ehdottomasti ei kuulemma tule, kukaan ei voi häntä opastaa millään tavalla. Tapaamisessa laadittais yhdessä perheen pelisäännöt ja kotityölistaa. Saisin matalan kynnyksen apua arkeen ja yksinhuoltajuuteen - mitään tukea en isältä saa. Hän sanoi nyt, että jos vien lapsen tähän perhetyöntekijän tapaamiseen (tai siis, etänähän se tehdään), hän vie asian lastenvalvojalle ja ajaa asian niin pitkälle että lapsi muuttaa hänen luokseen. HÄNEN Lapsissa ei ole vikaa, HÄNEN Lapsensa eivät tarvitse apua.

Nyt hän ei kommunikoi mistään asioista minulle suoraan vaan soittaa isommalle lapsellemme (12v). Eli täysin ignooraa minut. Ilmoitti äsken tytölle että hakee kuopuksen huomenna suoraan koulusta. Yritin soittaa hänelle ja sanoa että meille on pojan kummitäti tulossa kylään (että olisi vaikka voinut kysyä että mikä aika passaa) lapsen viikonloppuisten synttäreiden vuoksi, hän ei vastaa puheluihini.

Minä olen joko liian laiska tai liian naputtava. Olen liian äänekäs tai liian hiljainen. En ole koskaan mitään tarpeeksi.

Kävimme parisuhdeterapiassa avioliiton alkaessa hajoilla, terapeutti sanoi ekalla soolovisiitilläni (parin yhteistapaamisen jälkeen) että olen naimisissa kirjaesimerkki-narsistin kanssa. Että tästä ei ole mitään epäilystäkään hänellä.

Mielestäni kuitenkin olen hyvä äiti. Aktiivinen, huumorintajuinen. Haluan lapsilleni parasta; tarjota harrastuksia, yhteistä tekemistä. Mutta tuntuu että tämä sykli heidän isänsä kanssa vie kaikki mehut.
Pelkään että alan lipsumaan taas masennuksen puolelle. Viikkoihin elämässä ei ole tuntunut iloa. Mikään ei hymyilytä.

Uusi työ on osoittautunut samanlaiseksi kuin vanha, tämäkin saa minut miettimään; luulenko vain? onko vika sittenkin minussa? kuvittelenko? Onko tämä kaikki mun päänupista kiinni. Ehkä lasten isä on oikeassa, en tee oikeita valintoja, en kommunikoi oikein, olen liian vaativa, lapsellinen.

Oletteko koskaan kokeneet samaa? Miten olette saaneet nostettua päänne pystyyn?