Kuinka jaksatte tarkoituksetonta small talkia ja pinnallisia ihmissuhteita?

En jaksa

En jaksakaan. En tee tuollaista ollenkaan. Hätätilanteessa kykenen kyllä small talkiin.

Ystävällisyyteen ja kohteliaisuuteen pyrin aina kohdatessani ihmisiä, joihin en tule tutustumaan syvemmin, mutta se on eri asia.

En harrasta sellaista, minulla on muutama hyvä ystävä, perhe, äiti ja sisaren perhe.

Töissä small talkia harrastan työn puolesta kokoajan samalla miettien, mistä me puhutaan ja löytyykö tästä nyt se mikä on vialla vai onko tämä vain smalltalkkia. Eli dementikkojen, varsinkin Parkinson, kanssa puhuminen on kuin salapoliisin työtä, sanat voivat olla ihan mitä vaan, mutta ajatus ihan toinen ja siitä sitten miettii, mistähän me puhutaan ja kyselee niin että toinen ei loukkaannu/hätäänny, kokee olonsa turvalliseksi ja kokee tulleensa ymmärretyksi, jos onnistuu, ihan parasta työssäni.

Jaksan helposti sitä pinnallista lätinää sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa on pakko olla tekemisissä mutten heistä erityisemmin pidä. Vanhempien ihmisten kanssa taas on kohteliaampaa sanoa jotain, puhua vaikka säästä kuin möllöttää tuppisuuna. Syvällisemmät avautumiset säästän sellaisille ihmisille, joista pidän ja jotka tunnen paremmin.

Mä teen sitä työssäni ja koen taas sen merkityksellisenä samaan tapaan kuin vastaaja 4. Kaikkien ihmisten kanssa ei ole syytäkään viedä kommunikaatiota syvemmälle tasolle. Riittää, että osoittaa, että "olet kiinnostava, kuuntelen juttujasi, kiva jos löydämme jotain yhteistä puhuttavaa, vaikka se olisi sää ulkona".

 Minusta aloittajan pitää pohtia, mistä kumpuaa tyhjyyden tunne liittyen juuri small talkiin, johtuuko se siitä, että hänellä ei ole elämässä ihmisiä, joiden kanssa voi puhua itselle tärkeistä asioista?

Korona-aika on nollannut lopullisesti toleranssini siihen; kaikki turha puhe ja turhat ja pinnalliset ihmissuhteet & hörhöt helvettiin elämästä.

Olen aina kuvitellut etten ole small talkista pitävä, mutta nyt korona aikana kun puuttuu tällaisia pieniä ja lyhyitä kohtaamisia niin huomaan arjen olevan melko ennalta arvattavaa. Saan siis pientä piristystä näistä satunnaisista kohtaamisista tuntemattomien kanssa, edelleenkään en kyllä tykkää esim. juhlissa tapahtuvasta small talkista jossa se ns. kuuluu asiaan. Mutta muutama lause junassa, ihmetellessä jotain ympäristössä tapahtuvaa jne. tuo arkeen tuntemattomia ihmisiä. Joskus on tullut kuultua melko syvällisiäkin juttuja ihan tuntemattomilta.

Jaksan helposti. Esim. vieraalle tai työkavereille jutellessa small talk on ihan oivaa. Kummankaan ei tarvitse antaa itsestään mitään syvällistä jos ei halua, mutta vältetään kiusallinen hiljaisuus. Lisäksi small talkinistakin voi jo vähän aistia, että voisiko tämän tyypin kanssa tutustua enemmänkin ja jutella muutakin. Minusta small talk on myös sosiaalista huomioimista: kun uusi työntekijä tulee kahvihuoneeseen, kokeilen jututtaa häntä muutamalla lauseella. Haluan osoittaa, että olen huomannut hänet, enkä möllöttää jossain nurkassa. Puhumattomuutta pidetään usein lievästi epäkohteliaana.

Tietenkään ei pidä pölöttää jatkuvasti. Small talkia ei mielestäni ole tarkoitus venyttää, vaan se on juuri se muutama lause, joiden jälkeen voidaan keskittyä omiin juttuihin tai jatkaa juttelua, jos se tuntuu sujuvalta.

Töissä on pakko, muuten en harrasta, lähipiiriini kuuluu vain ne ketä oikeasti haluan siihen kuuluvan.

Vierailija kirjoitti:

Mä teen sitä työssäni ja koen taas sen merkityksellisenä samaan tapaan kuin vastaaja 4. Kaikkien ihmisten kanssa ei ole syytäkään viedä kommunikaatiota syvemmälle tasolle. Riittää, että osoittaa, että "olet kiinnostava, kuuntelen juttujasi, kiva jos löydämme jotain yhteistä puhuttavaa, vaikka se olisi sää ulkona".

 Minusta aloittajan pitää pohtia, mistä kumpuaa tyhjyyden tunne liittyen juuri small talkiin, johtuuko se siitä, että hänellä ei ole elämässä ihmisiä, joiden kanssa voi puhua itselle tärkeistä asioista?

Miksi alapeukutat tätä viestiä?

No kuka haluaa ja jaksaa aina puhua pelkkää faktaa.

Small talk kuuluu nykyisin käytöstapoihin aivan samoin kuin sanat kiitos ja olkaa hyvä.

Tilapäisissä nopeissa tapaamisissa tuskin aletaan puhumaan vakavaa faktaa mistään, ellei ole kysymys puhtaaasti työasiasta.

Meillä itsekullakin on omat rajoituksensa, toiset jännittävät sosiaalisia tilanteita jne., mutta eivät ne asiat valittamalla parane.

Tosiasia on se, että nykyisessä työelämässä small talk on osa työtä, etenkin sosiaali- ja asiakaspalvelualalla.

Luuletteko etteivät opettajat ole koskaan väsyneitä, kun ovat päivän seisoneet luokan edessä arvosteltavana ja puhuneet monta tuntia peräkkäin?  Monet ovat hyvinkin uuvuksissa.  Sama joissakin muissakin ammateissa.

Mikä oikeus vain introvertteillä on koko ajan valittaa ja itkeä ettei jaksa puhua?

En mä kauheasti jaksakaan. Töissä on pakko. Toisaalta välillä on piristävää heittää aivotonta läppää jos satutaan kahvitauolle sellaisten kanssa joilla on sama huumorintaju.

Oikeasti olen kuitenkin syvästi henkinen ja sielutietoinen ihminen. Mulla on muutama eri puolilla Suomea asuva kaveri, joita tapaan harvemmin, mutta joiden kanssa voin olla oma itseni ja puhua oikeasti tärkeistä asioista. Ne tapaamiset virkistävät ja antavat energiaa, toisin kuin pakollinen small talk.