Ei varaa ostaa tonttia kaupungista

Asun maalla omassa omakotitalossa. Talo on 100 vuotta vanha tunnelmallinen puutalo, kahden hehtaarin tontilla ja usealla piharakennuksella. Lähimpään kauppaan/keskukseen matkaa 5 km, isompaan kaupunkiin 20 km. Ostaessa maksoimme mieheni kanssa tilasta 40 000 ja teimme täyden remontin taloon. Teimme kaiken itse; rakentamisessa tarvitut puumateriaalit kaadettiin suvun metsästä ja sahattiin perheen avustuksella omalla sahalla lautatarpeiksi. Ulkopuolista työvoimaa palkattiin vain pakollisiin töihin, kuten sähkö- ja putkitöihin. Asuntolainaa 75 000 e joka nyt puoliksi maksettu pois. Kuinka helpottavaa olla (toivottavasti) kolmekymppisenä asuntovelaton -- rahaa jää sijoituksiin ja omanlaiseen elämäntapaan, vaikka kesämökkiin.

Itse kysymys onkin; miten normaalituloisilla on varaa asua kaupungin laitamilla? Katselin tuossa Seinäjoen tonttihuutokauppoja ja siellä yhdestä postimerkin kokoisesta pläntistä oli joku valmis maksamaan 60 000 euroa. Postimerkin kokoinen pläntti, jossa suora ikkunayhteys naapuriin. Jossa et voi omalla pihallasi paljuilla, grillata tai pomppia trampoliinilla omassa rauhassa, muita häiritsemättä, ja jonka vieressä ajaa hurja määrä autoja vuorokaudessa. 1000 neliön maapläntti (ilman taloa tai sähköliittymää), joka maksaa melkein tunnelmallisen puutalon ja kahden hehtaarin tontin verran.

Voin kertoa, että minun 3700 e bruttotuloilla ja miehen 3500 e bruttotuloilla ei tuollaisiin kaupunkitontteihin -- saati talopaketteihin ole varaa. Ketä siellä kaupungin laitamilla sitten asuu? Voiko olla niin, että maaseudulla asuu enää köyhät ja kaupungeissa ne, jotka päässeet kunnon palkoille? Kenellä on varaa ostaa 60 000 eurolla postimerkin kokoinen tontti? En ymmärrä! Avatkaa.