Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kysymys lapsettomuudesta kärsiville.
07.08.2006 |
Toivottavasti osaisin muotoilla oikein etten satuttaisi tai loukkaisi ketään... Tämä on kai aika arka aihe.
Olen vaan mietiskellyt, kun niin monet surevat kovasti lapsettomuuttaan, että mikä siinä oikeastaan on pahinta? Onko se siinä kun haluaisi niin kauheasti pientä nyyttiä eikä saa? Vai se että joutuu elämään koko elämän ilman isompaa perheyhteisöä? Vai kenties se että ei tunne olevansa nainen ilman jälkikasvua? Minun on vaikea sitä kuvitella, koska en ole itse joutunut kokemaan tätä - lapsemme sai alkunsa helposti. Olimme nuoria ja meille oli aika shokki se millaista elämä lapsen kanssa on. On tullut toisinaan mieleen että vähän olisi ihanaa kun olisi lapseton.
Mutta en sitten TODELLAKAAN halua vähätellä tätä asiaa! Uskon tosiaankin että lapsettomuus voi olla monelle kauhean kova isku. Ja voisi olla minullekin jos sellainen minua kohtaisi, mene ja tiedä. Olisi vaan kiva kuulla kokemuksia että oppisi ymmärtämään paremmin lapsettomia...
Kommentit (5)
Tällä hetkellä kyllä tuntuu siltä että olisin vaan helpottunut jos en saisi enää lapsia. Mutta se on tällä hetkellä, koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse kärsinyt lapsettomuudesta vuosia mutta saanut lapsen hedelmöittymishoitojen avulla. Kakkonen vastasi asiaan aika tyhjentävästi: en osaa siihen mitään lisätä. Nyt kun lapsen on pitkien ponnistelujen jälkeen saanut, siitä nauttii tosi paljon, mutta tuskin paljon enempää kuin sellainen, jonka lapsi sai alkunsa helposti.
Kaikilla muilla on jotain tulossa: lasten kouluun meneminen, varttuminen, aikanaan lapsenlapset... Minulla ei ole mitään, mikä rytmittäisi tulevat vuoteni. On tietty työ ja ystävät, mutta niin on niillä lapsellisillakin.
Pelkkä biologinen vietti saada lapsi tuottaa suorastaan kipua, kun näkee pienen vauvan. Tuntuu kuin olisi hirveä jano ja kaikki muut juovat siinä silmien edessä, itse vain ei saa. Oma keho tuntuu turhalta ja kehnolta, kun se ei toimi. Sitä alkaa miettiä noita isompia olemassaolon kysymyksiä. Jos nyt tosiaan on niin, etteivät minun geenini jatku, niin sehän tarkoittaa, että olen turhaan olemassa?
Luulisin, että sitä pahinta ei voi mitenkään selittää. Se on se tyhjä syli. Ajattele, jos maailmassa ei olisi ketään, jota voisit mennä halaamaan. Tai jolle voisit mennä hymyilemään. Miten tyhjältä se tuntuisi?
Sen paremmin en osaa selittää sitä pahinta oloa. Jotenkin tuolta se tuntuu. Niin kuin minulla olisi iso määrä rakkautta, mutta ei ketään jolle antaa se.
Voimia sinulle!! Oli kiva kun vastasit.
ap
Alue: Aihe vapaa
Mutta esim. tässä yhteydessä sanoin sen siksi, koska lapsi oli tavallaan vahinko. Tai ei sanoisinko ettei mitenkään erityisen suunniteltu. Tuntui vain että yhtäkkiä elämään tupsahti ihminen, josta pitää pitää huolta 24 h vuorokaudessa. Vastuu tuntui valtavalta. Tulee vaan välillä mieleen, että lapsi on kuitenkin mulle suuri lahja ja rakastan häntä valtavasti - että olisiko ollut parempi että olisin saanut odotella lasta pitempään. Olisinko ehkä osannut enemmän nauttia vauva-ajasta. En välttämättä. Tai mistä sitä tietää.
Tämän taki saatan joskus mainita ettö lapsi sai alkunsa helposti. Mutta en tee sitä ainakaan siksi missään tapauksessa, että satuttaisin lapsettomia. Mutta kuten sanoin, sitä ei osaa aina asettua toisen asemaan ja ajatella miltä toisesta voi tuntua. Nyt ymmärrän jo paremmin kun luin kakkosen vastauksen.
ap