Vieläkö kolmas lapsi ??
Onkohan edes järkevää enää miettiä kolmatta lasta tässä tilanteessa¿
Esikoinen on nyt 5,5v ja kuopus vähän reilun 1v. Oma ikä on jo 36v ja mies 37v. Molemmat odotukset ja raskaudet ovat menneet hyvin, samoin synnytykset. Esikoinen tällä hetkellä päiväkodissa 3pv/vk ja minä vielä syksyn kotona.
Olen aika temperamenttinen ja lyhytpinnainen, joten meillä kyllä huudetaan aika paljon. Esikoinen on todella jo iso ja reipas, monet luulevat jo koululaiseksi. Kovasti on kyllä kovaääninen ja vilkas. Kuopus on utelias taapero, kuten tuon ikäiset yleensä ovat.
Vähän väsynytkin olen, kun kuopus ei vieläkään nuku kokonaisia öitä, vaan imetän vielä vähintään kolmesti. Näin yleensä nukahtaa helposti uudestaan. Nukkuu omassa sängyssään meidän makkarissa, esikoinen viereisessä huoneessa. Unikoulu on pienemmällä edessä, kunhan kelit vähän viilenevät.
Parisuhde on välillä ihan ok, mutta välillä kyllä kiehuu ja huudetaan kovaa . Eli asioita on pielessä ja keskusteleminen ei meiltä kahdestaan oikein suju, molemmat ¿suuttuvat¿ helposti. Sinänsä mitään suurempaa ongelmaa ei ole (siis esim. alkoholia, väkivaltaa tms.). Miehellä on tosi stressaavaa töissä (ei kuitenkaan joudu tekemään ylitöitä) ja minä väsyn lasten kanssa, siinä ei sitten pahemmin toiselle riitä aikaa eikä jaksamusta. Rakasteltukaan ei olla kuopuksen alkuunsaattamisen jälkeen¿ Tosin ei olla koskaan kumpikaan oltu kovin aktiivisia sillä saralla, jos ei seurustelun alkuhuumaa lasketa mukaan silloin joskus vuosia sitten.
Edellisen riidan jälkeen ehdotin, että kokeiltaisiin jotain ulkopuolista keskusteluapua, mutta ei saanut todellakaan kannatusta. Mies ei kuulemma pakon alla puhu mitään. Itse olen joskus miettinyt yksilöterapiaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Vähän on minullakin kynnys korkealla tuollaiseen.
Lastenhoito on pääasiassa mun kontolla. Yleensä ihan ok, mutta kun väsyn, niin sitten alkaa ärsyttää kaikki ja alkaa huuto ja riidat tosi pienestä. Haluaisin kyllä, että mies osallistuisi enemmän ja olen siitä ääneen sanonutkin. Välillä sitten osallistuu, mutta välillä taas hyvinkin vähän. Aina jos ollaan molemmat kotona, niin jotenkin se vain ¿kuuluu¿ mun kontolle vahtia lapsia (pääasiassa kyllä nuorempaa) ja huolehtia ruoista jne. Esikoinen kyllä viedään vuoroiltoina nukkumaan, mutta kuopus on kokonaan mun hoidossa ainakin vielä, kun imetän.
Kodinhoitokin on nykyään siirtynyt melkein kokonaan mulle, mies kyllä hoitaa tekniset jutut, autot ja pihatyöt, mitä niitä nyt pienellä omalla pläntillä on. Siivoojan varmaan saan viimeistään, kun menen itse takaisin töihin.
Jotenkin musta vain tuntuu niin tyhjältä lapsien suhteen ajatella, että ¿tässä nämä nyt sitten ovat¿. Ulkoisesti asiat on kunnossa, molemmilla hyväpalkkaiset työt, oma asunto (tai pankin..) ja talous ihan hyvällä mallilla. Tietty kolmas lapsi toisi myös käytännön ongelmia, esim. auto(t) pitäisi vaihtaa, nykyiseen ei mahdu kolmea taakse, jos kaikilla (tai edes kahdella) on istuin. Lisäksi asunnossa olisi kahdelle lapselle omat huoneet, mutta ei enää kolmelle.
Eniten tässä siis mietityttää oma ikä sekä jaksaminen. Nykyisten lasten ikäero oli meille ihanteellinen, kun esikoinen oli jo niin omatoiminen eikä mustasukkaisuutta ole ollut yhtään, mutta toinen ikäero pitäisi saada lyhyemmäksi. Tosin, toinen piti kyllä ¿tehdä¿ aiemmin, mutta elämäntilanteeseen tuli niin suuria muutoksia, että se sitten venyi näinkin pitkäksi. Ehkä uuden vauvan syntymän olisi hyvä tähdätä esikoisen koulun aloitukseen, niin saisi silloin olla kotona¿
Eräs läheiseni totesi kerran, että älä tee enää kolmatta, kun sulla on noin ¿laiska¿ mies. Oli niin huolissaan mun jaksamisesta..
Huh, tulihan selostusta. Kiitos, jos jaksoit lukea loppuun ja kiitos vielä, jos jaksaisit jotain kommentoida.
Kommentit (12)
ettei kolmatta lasta, ellei ole pakottavaa tarvetta.
Meidän esikoinen oli 5,5v, kun keskimmäinen syntyi ja kuopus syntyi kun keskimmäinen oli 1v9kk. Minä ehdottomasti halusin kolmannen lapsen, koska jotenkin perhe tuntui vajaalta, kaipasi vielä jotain. Kuopuksen syntymästä lähtien on ollut tunne, että tässä on minun perheeni, eikä vauvat ole sen jälkeen mielessä edes vilahtaneet.
Mutta ainakin itse olen sitä mieltä, että ero kahden lapsen perheestä kolmen lapsen perheeseen oli todella iso työmäärän suhteen. Ihmettelen aina näitä kommentteja, että kolme menee siinä kuin kaksikin. Ei kyllä mene.
Varsinkin meillä heräsi kaksi lasta alussa päällekkäin, heräilin yli kymmenen kertaa yössä. Ja koska kahden vanhimman ikäero oli niin iso, esikoinen oli keskimmäisen vauva-aikaan jo kovin omatoiminen, niin kun niitä pieniä olikin kaksi, niin kyllä se lisätöitä teetti.
En kuitenkaan kadu ratkaisuani ja olen edelleen sitä mieltä, että ne kaikki kolme siihen meidän perheeseen piti tulla. Olin kuopuksen syntymän aikaan 32v. Parisuhde on näin pikkulapsiaikana kyllä kovilla, siitä ei mihinkään pääse. Tosin helpottamaan alkaa kun kuopuskin on kohta jo 2v.
Asuntoasiasta sen verran, että me kyllä ostimme ihan 4h+k asunnon viime syksynä ja siinä aiomme asua pitkään emmekä isompaa hanki ellei lottovoittoa tupsahda. Kyllä me siihen mahdumme. Kaksi nuorempaa jakaa huoneen siihen asti kun esikoinen lähtee vaikka armeijaan. On sitä ennenkin lapset samassa huoneessa pärjänneet. Ja autokin meillä on ihan tavallinen farmari, ei kolmen lapsen kanssa mitään tila-autoja tarvita. TIetysti ne istuimet vie tilaa pirun paljon.
Piti vielä lisätä, että toisaalta meidän kaksi nuorimmaista ovat kuin paita ja peppu. Leikkivät keskenään ja siinä pääseekin helpolla kun ei itse tarvitse olla leikkimässä jne. Eli toisilleen heistä on aivan uskomattoman paljon iloa. Esikoinenkin tietysti kuvioissa, mutta hänellä jo omia kavereita jne.
Ja sitten vielä tuohon teidän perheen työnjakoon...luulen, ettei se ainakaan siitä paremmaksi muutu kolmannen lapsen myötä. Sinun työmääräsi lisääntyy ja jos miehen innokkuus kotitöiden suhteen ei parane, niin hankalammaksi menee. Ääh, ikuisuusongelma näköjään ja niin tuttu monessa perheessä, harmi.
Tuli mieleen, että haetko ajatuksella kolmannesta lapsesta vain ylipäätään muutosta elämääsi? Ajatteletko, että elämäsi olisi kovinkin erilaista, jos lapsia olisi yksi enemmän? Totta kai elämä muuttuisi, mutta tietyt asiat eivät varmaankaan muuttuisi itsestään: sinun ja miehesi välit ja lasten- ja kodinhoidon jakaminen. Millaista haluaisit elämänne olevan? Ehkä olisi hyvä, että kävisit vaikka sitten yksin selvittämässä ajatuksiasi jonkun ulkopuolisen kanssa.
Käytännön ongelmista (asuminen, autot jne.) yleensä selviää, kun miettii, mikä on tärkeää ja järkevää.
Mutta ainakin itse olen sitä mieltä, että ero kahden lapsen perheestä kolmen lapsen perheeseen oli todella iso työmäärän suhteen. Ihmettelen aina näitä kommentteja, että kolme menee siinä kuin kaksikin. Ei kyllä mene.
Riippuu varmasti lasten ikäeroistakin? Meillä esikoisen ja keskimmäisen ikäero on vähän päälle vuosi,he ovat kuin paita ja peppu.Vauvan synnyttyä esikoinen oli 5,5v ja keskimmäinen 4,5v.Äiti sai keskittyä vauvaan ja isommat sisarukset auttoivat mielellään vauvan hoitamisessa.Pienellä ikäerolla en olisi itse missään nimessä jaksanut kolmatta!!! Voin sanoa että meillä kolme menee siinä missä kaksikin ;).Kaiken lisäksi kuopus oli superhelppo ja hyvin nukkuva vauvana,todellakin ekaa kertaa nautin vauva-ajasta!
Alkuperäiseen kysymykseen....En voi puhua kuin omasta puolestani,mutta jos nuorin on vasta 1v ja heräilee vielä öisin niin en jaksaisi vielä uutta raskautta.Toisaalta sulla on jo ikää sen verran ettei päätöstä voi lykätä pitkään.Anna ajatuksen muhia jos et vielä ole varma?
Mutta ihan ensiksi, kiitos kaikille vastaajille mielipiteistä!
Saparo:
Omaa aikaa kyllä saan (ja otan :) pieniä hetkiä, jumpan aloitan taas syksyllä ja kaupassa tmv. käyn joskus itsekseni. Välillä nuo auttaa, välillä taas ei, jos kahta enemmän hommia odottaa kotona¿
Suffeli72:
Jaksaminen just huolestuttaakin, kun nyt saa keskittyä melkein pelkästään kuopukseen, kun esikoinen on niin omatoiminen. Mutta uusi vauva ehkä tulisi sellaiseen aikaan, että nykyinen kuopus ei vielä kovin itsenäinen olisi ja vaatisi enemmän myös äidiltään.
Asuntona meillä on paritalon puolikas taloyhtiössä, huoneita 5h+k. Talo on 3v vanha, joten tässä on kyllä hyvä asua. Kolmelle lapselle omaa huonetta ei riittäisi, koska tarvitsemme yhden ¿työ¿huoneen, kun tavaraa on kertynyt niin paljon (mm. hurjasti kirjoja).
Meilläkin on farmari toinen auto, mutta Primera ei ole mikään tilaihme, joten isompi auto kyllä tarvittaisiin. Ei kuitenkaan välttämättä mitään tila-autoa, mutta kunnon paikat viidelle.
Alkuhan kahden pienen kanssa vaikeinta olisikin, mutta kun nuorempikin siirtyy jo leikkeihin, niin varmasti helpottaa myös äidin kannalta.
Kotitöistä tietty aina voi keskustella ja pyytää toista osallistumaan enemmän. Tai mieluummin minä kyllä ottaisin esim. sen siivoojan ja käyttäisin senkin ajan vanhempien ja lasten yhdessäoloon¿
Ninni-03:
En (ainakaan tietoisesti) hae muutosta elämääni kolmannella lapsella. Tuntuu vain niin oudolta ajatelta, että ei enää koskaan uutta vauvaa, raskautta jne. Vähän kummallisia ajatuksia. Ja olisi sitten vanhalla iällä lapsia kyläilemässä ja seuraa niistäkin. Ja osaltaan kyllä ehkä (mutta tosi vähän!) haluaisin protestoida näitä ¿perinteisiä¿ kahden lapsen perheitä. Tosin en tiedä, onko enää nykyään näin, taitaa suuremmat perheet olla jo enemmän muotia kuin kaksi lasta.
Ehkä olisi hyvä käydä jossain ulkopuolisella itsekseen juttelemassa asioista, kunhan vain saisi rohkaistua mielensä. Tai tämäkin palsta on yhdenlaista terapiaa, ainakin mulle :).
Mäkin olen sitä mieltä, että käytännön ongelmat kyllä selviää, jos muut asiat on kunnossa.
rukiinen:
Teillä tuo ikäero on tosi kivasti päin, mutta olet aikoinasi jaksanut kahta pientä kerralla. Onnea siitä! Enkä tosiaan ihan vielä sitä kolmatta alulle haluaisikaan. Olen ajatellut, että perheen kannalta hyvinkin voisi odotella ensi kevääseen, mutta ikäähän mulla sitten on taas jo melkein vuosi enemmän :(. Nyt alkusyksyn aikana pitäisi yrittää saada nuo yöt paremmiksi, niin jaksaisi itsekin sitten paremmin.
Varmasti itse osaatte ratkaista tuon kysymyksen paremmin.
Kerronpa omasta puolestani sen, että tällä hetkellä meillä on tulossa jouluksi 4. vauva. Ikää minulla ja miehelläni on 32v.
Esikoinen on 5v10kk, toinen 4v4kk ja kolmas 2v.
Välillä on ollut rankempaa ja välillä helpompaa...mutta tälläistä tämä meidän elämämme kuuluukin minusta olla eli ei kaduta :-)
Meillä oli kaikista rankinta silloin kun toinen lapsi syntyi, esikoinen oli silloin 1v5kk ja äärettömän mustasukkainen.
Toisen kasvaessa isommaksi jatkuva kinastelu ja kilpailuhenkisyys ihan kaikesta mahdollisesta rasitti kovasti (kuten kumpi hakee postin, kumpi saa ensin sitä sun tätä ja määriä vahdittiin tarkkana, tappelu kumpi ehtii ensin ovesta ulos yms. yms.)...takana päin on nekin ajat jo, onneksi.
Nykyisin siis ovat keskenään niin sulassa sovussa, jollaista en ikuna olisi uskonutkaan tapahtuvaksi :-)
Kolmanteen vauvaan molemmat isommat lapset suhtautuivat erittäin hienosti ja hienosti on mennyt tähän asti.
Meillä on kaikki lapset saaneet alkunsa meidän itsekkäistä haluistamme.
Mutta en kyllä varmastikaan jaksaisi näinkään hyvin, jos ei mieheni olisi myöskin tässä mukana...tällä tarkoitan sitä, että yhtälailla hänkin osallistuu lasten hoitamisiin, kasvatukseen, mahdollisuuksien mukaan yövalvomisiin, kodin huoltamiseen ja meidän parisuhteemmekin hoitamiseen.
Joten, jos te todellakin haluatte saada lisää lapsia...niin mikäs siinä.
Jaksamistanne kannattaa todellakin miettiä ja etenkin jos on niin, ettei miehestä ehkä niin hirveästi apua saa niin...???
Eri asia, jos tykkää muutenkin että pärjää ihan " yksikseenkin" vaikka olisikin parisuhteessa.
Pakko mainita vielä sekin, että kyllä tämä lisääntyminen parisuhdettakin aina koettelee....molemmat ollaan toisinaan väsyneitä, väsyneenä riitaantuu helposti eli jos suhde ei muutenkaan voi kovin hyvin, niin on se mielestäni aika riskipeliä lähteä sitä uusilla vauvoilla huonontamaan.....*huoh* tunnustan, että tällä hetkellä on meillä hiukka huono vaihe omassa suhteessamme (nää hormoonit), mutta kyllä se tästä..ei ole mistään kovin vakavista asioista kyse kuitenkaan :-)
Meillä tosin mies on sitä mieltä (ainakin vielä) että nämä kaksi riittävät. Niin kyllä he riittävätkin eli ovat siis ihan täyttä tavaraa, mutta ehkä juuri se, että he ovat ihania saa minut haluamaan vielä yhden tällaisen ihanan. Vaikka tiedän että pirun rankkaa se vauva-aika kyllä on. Mutta jotenkin kun tuntuu, että kun jostain on selvitty (koputtaa puuta:) niin tekee mieli heittää itsensä uudelleen siihen tilaan:).
JaJo06:
Rakasteltukaan ei olla kuopuksen alkuunsaattamisen jälkeen¿ Tosin ei olla koskaan kumpikaan oltu kovin aktiivisia sillä saralla, jos ei seurustelun alkuhuumaa lasketa mukaan silloin joskus vuosia sitten.
Kirjoitit ettette ole rakastelleet kuopuksen alkuunsaattamisen jälkeen ja kuopus on 1v. Parisuhteita on varmaan erilaisia, mutta eikö tuo rakastelu kuitenkin ole osa parisuhdetta ja teillä tauko tuntuu mielettömältä. Onko teillä todellakin kaikki suht ok suhteessanne? Meillä jos olisi vastaava tilanne niin varmasti olisi pahasti ja paljon pielessä. Joku kun ehdotti sinulle omaa aikaa ja mietti jaksamistasi, niin minä miettisin parisuhteen jaksamista ja sille olevaa aikaa.
insinööriäidin kanssa. Ymmärrän kyllä naisen aatokset siitä kuinka sitä lapsilukua pohtii, mutta perhe kuitenkin pysyy eheänä vain parisuhteen kautta.
Eli oma jaksaminen ja parisuhde kuntoon. Tiedän, että meillä naisilla on tapana hautautua sinne kotitöiden ja lievän marttyyriyden alle jatkuvien ja loputtomien kotitöiden takia. Mutta kotityöt eivät tekemällä lopu ja itsekin olen sen lievästi fanaattisena siivousintoilijana todennut eli ylös, ulos ja yksin lenkille. Klisee, mutta itselläni toimii.
Parisuhteeseenhan tietenkin kuuluu seksi ja hellyys. Jos ne ovat kuukausitolkulla tai vuosikausia kateissa, niin sellainen suhde ei mielestäni ole enää parisuhde vaan pelkät kulissit, joissa hoidetaan lapset ja koti.
Nimittäin välillä tuntuu, että tämä on pelkkää kumppanuutta ja ystävyyttä eikä parisuhde...
No, ennen lapsia saattoi silti sänkypuuhien väli olla muutamankin kuukauden ja silloin ei kyllä tuntunut, että mikään olisi pielessä, joten siihen nähden tämä 1v10kk ei _hirveän_ pitkä aika meille ole. Tosin, selibaatti on nyt päättynyt :) Eli kertaalleen ollaan asioita taas mieliin palauteltu. Sitä vaan tulee koko ajan suurempi kynnys edes aloittaa, mitä pidemmälle edellisestä kerrasta aikaa on mennyt.
Itselläni vain on ongelmia, että kun en siitä suuremmin nauti. Ei se pahallekaan tunnu eikä satu, mutta varmaan senkin takia sitä en ole kaivannut. Harjoituskuulia olen välillä kokeillut, mutta ne tuntuu niin epämiellyttäviltä (kaksi kuulaa yhdessä). Tarttisko hankkia vähän pienempiä kuulia? No, tämä nyt menee seksin, eikä parisuhteen, puolelle vaikka läheisiä asioita ovatkin...
Sattuipa tuo viestisi otsikko yksiin omien pohdintojeni kanssa. Tai itseasiassa ongelmoin tuota kolmanen lapsen " tekoa" vielä kovinkin puolisen vuotta sitten.
Olen pari vuotta sinua nuorempi, mutta itsellani tuntuu jo siltä, että kroppa ja pää on kahden lapsen jälkeen jo senverran " kokeneita" , että se " kolmas" olisi varmasti viimeinen.
Toisaalta meillä kuopuskin on jo 3v. ja elämä aika ihanaa ja helppoa viime vuosien rumbaan verrattuna.
Olen itse tosi lapsirakas (siis oikeasti, voisin haluta vaikka 5 lasta, samoin mieheni), toisaalta työni on minua kiinnostavaa -tällä hetkellä balanssi työ & koti, lapset, parisuhde on aika hyvin hollilla.
Eli, olen tehnyt pienen päätöksen siitä, että kaksi lasta riittää, hehän tarvitsevat minua joka päivä ja samalla antavat minulle todella paljon. Nyt voin taas elvyttää parisuhdettani, joka hieman on kärsinyt viime vuosien tiimellyksessä. Voin myös pikkuhiljaa alkaa nauttimaan omista harrastuksista ja ystävistäni, sekä taas elää " normaalia" vuorokausirytmia" , jota muukin ympäristöni elää.
Kuitenkin, -olen jättänyt option vielä kolmanteenkin lapseen, tosin se aika umpeutuu lähivuosina, mutta jos en ole " lapsentekoon" tänä aikana ryhtynyt, se olkoon sitten tarkoitus, - nuuhkailen ja halin sitten muiden vauvoja, jos niitä vaikka lähipiiriin siunaantuu :)
Eli en osaa paremmin sinua neuvoa, kuin että mieti, mitä sinulla nyt on ja miten voisit elämästäsi parhaiten nauttia, - jokainen lapsi on kuitenkin niin ihana ja ainutkertainen, oli heitä sitten yksi, kaksi, kolme,...
Heippa,
On tosi vaikea antaa mitään " oikeaa" neuvoa juuri teidän kohdallanne. Jos jotain voisin sanoa, niin sen, että jutelkaa ensin miehen kanssa vaikka se olisi kuinka vaikeaa, asioista. Vaikka siitä tulisi vain riitaa. Yrittäkää. Pienien lasten kanssa on aina hankalaa järjestää aikaa parisuhteelle, mutta koittakaa järjestää sitä.
Kuullostaa siltä, että tarvitsisit kipeästi vähän omaakin aikaa. Onko sinulla mitään harrastusta? Kävisit vaikka kerran viikossa ihan itseksesi jossain. VAikka vaan kävelyllä, mutta jotain jaksamiseen pitäisi saada " arkirutiinista" poikkeavaa.
Kolmannen " tekemiseen" en uskalla sanoa mitään. Se on kuitenkin niin henk.koht. asia kullakin perheellä, että se teidän pitää päättää itse.
((((isohali)))) ja toivottavasti asiat alkavat järjestyä.