Parisuhde, joka ei etene. Erotako vai ei?

Vähän taustatarinaa ensin:

7v parisuhde takana, N26 ja M36. Alussa jaettiin toiveet lapsista ja naimisiinmenoista, mutta mies ei ole halunnut edes kihloihin. Sanoin myös, että haluaisin saada lapset ja häät ohi siihen 30v ikään mennessä, vaikka en ajatellut tätä kovin akuuttina asiana - olinhan vasta 19-vuotias kun keskustelimme näistä asioista.

Kosin ekan kerran 2v seurustelun jälkeen, mihin mies vastasi "joskus sitten". Tää oli ihan ok, sillä jotkut haluaa olla suhteessa pidempään ennenkuin haluavat osoittaa sitoutumisensa, eikö?

Toisen kerran yritin keskustella kihloista ja ajatuksista meidän tulevaisuudesta, oltiin seurusteltu noin 4v. Puhuttiin siitä, ettei hänelle ole ollut väliä kumpi kosii, sillä hänen miehisyytensä ei ota damagea jos nainen ehtii ensin. Kun otin puheeksi, että koska hän halusisi ehkä mennä kihloihin tai naimisiin, hän sivuutti kaiken tokaisemalla "kyllä sitten joskus". En halunnut painostaa toista puhumaan asiasta, mistä ei selkeästi halunnut puhua joten jatkettiin elämää entiseen malliin.

Kolmannen kerran kosin viime karkauspäivänä, 6v seurustelun jälkeen. Emme olleet samalla paikkakunnalla, joten kosin häntä videopuhelun välityksellä. Olin etsinyt nätin paikan auringonlaskulle ja sopinut ajankohdan etukäteen, jotta saisin auringonlaskun mukaan. Mies naurahti, piti vähän sympaattisena yritelmääni ja sanoi taas "sitten joskus".

Nyt tilanne on se, etten enää aio kosia. Mies saa kosia kun tahtoo, jos tahtoo. En vain tiedä tahdonko enää silloin vastata myöntyvästi, vai onko koko haave naimisiinmenosta kadonnut. Ja ennenkuin kukaan tulee sanomaan, että "eihän se sormus sitä parisuhdetta mihinkään muuta" niin ei muutakkaan, kyseessä on vain se ainoa lapsuudenhaave jonka olen ajatellut toteutuvan. Poliisiksi tai eläinlääkäriksi musta ei ollut, mutta olisko musta edes naimisiin jonkun kanssa? Ja olis kiva jos se joku olisi tuo nykyinen kumppani.

Lapsista en ole edes uskaltanut enää haaveilla ääneen. Parisuhteen alkupuolella puhuttiin vähän vitsillä, että kumpi meille mahtaa tulla ensin ja lyötiin leikkimielisesti joku 5e vetokin aiheesta. Mietittiin myös nimiä varastoon. Vuosi sitten minulla diagnosoitiin endometrioosi. Tämä luonnollisesti vaikeuttaa lasten saantia mitä vanhemmaksi tulee, vaikka se on vaikeaa jo muutoinkin. Mieskin lähenee jo neljääkymppiä, mutta lasten saanti tulee olemaan hänellekin vaikeampaa mitä pidempään odottaa. Hän ei tätä usko, vaan vetoaa hyvään fyysiseen kuntoonsa ja raittiuteensa - eihän hänessä voi silloin olla mitään vikaa. Olen myös melko urheilullinen ja omaan terveelliset elämäntavat, mutta silti kohtuni on päättänyt olla jotain II-laatua.

Tällä hetkellä siis tulevaisuus ahdistaa. Ystävänpäivä on alkanut ahdistamaan, samoin kalenterivuoden aikana tulevat "täydelliset hääpäivämäärät". Olen piilottanut somesta kaikki korumainokset ja kihlajaispostaukset, koska en kestä katsoa muiden onnea ja miettiä miksi minä en kelpaa, vaikka toinen sanoo rakastavansa. Mikä minussa on niin pahasti pielessä?