Henkinen vointini olisi paljon parempi, jos en olisi niin realistisesti pohdiskeleva

Vierailija kirjoitti:

Kylllä se varmaan liittyy myös paljon eri ikävaiheisiin etttä nuorena varsinkin on nuori ja naiivi ja utelias. Vanhana enemmän kokenut ja ajattelee enemmän että kuiinka maailma toistaa itseään lopulta.

Jaa sitä kautta myös se miten elämää arvottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylllä se varmaan liittyy myös paljon eri ikävaiheisiin etttä nuorena varsinkin on nuori ja naiivi ja utelias. Vanhana enemmän kokenut ja ajattelee enemmän että kuiinka maailma toistaa itseään lopulta.

Jaa sitä kautta myös se miten elämää arvottaa.

Etttä meneekö se vähän niin että nuorena on enemmän saaavutettavaa ja vanhempana sittten perintöriiitoja ja haluaaa turvata saaavutuksiaaan. EN tiedä. EI ole kokemusta vanhuuudesta ja viiisaudesta.

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertaiset ja valaistuneet ihmiset ovat niitä kaikista onnellisempia, koska he eivät liikaa analysoi maailmaa. Kannattaa aloittaa meditointi se tuo rauhaa ja auttaa hyväksymään, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin on tarkoitettu ja stressaaminen on aivan turhaa.

Tää vaatisi sen, että manipuloisi itsensä jotenkin uskomaan, että kaikella todella on tarkoitus. Agnostikkona uskon, että en voi tietää, onko tämä simulaatio jossa jonkun korkeamman pelaajan mielestä on joku perimmäinen järki, olemmeko Jumalan luomia, vai onko kaikki pelkkää sattumaa ja kaaosta. Vaihtoehtoja on niin monia, että en vaan pysty jollain omalla perusteellani päättämään, että yksi niistä on oikea. Parempihan se omalle hyvinvoinnille olisi, että pystyisi uskomaan, että kaikki menee niin kuin pitääkin. En vaan ymmärrä, miten mielen pystyy taivuttamaan sellaiseksi, että kaiken tarkoitukseen tosissaan uskoo.

Jos haluat parantua tuosta, ensiaskel on tajuta, ettet ole yhtään sen realistisempi kuin muutkaan. Sinulla on vain eri näkökulma. Meidän yhteiskunnassa pärjää parhaiten, kun keskittyy positiivisiin asioihin.

Itse olen aina ollut negatiivisuuteen taipuvainen. Oli tärkeää ymmärtää, että kyse ei ole realismista vaan negatiivisuudesta. Kukaan meistä ei nää asioita objektiivisesti.

Mä esimerkiksi näen uhkia ympärilläni ja joku toinen samassa tilanteessa näkee mahdollisuuksia. Kumpiakin on olemassa, mutta nykyihmiselle on hyödyllisempää keskittyä mahdollisuuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Jos haluat parantua tuosta, ensiaskel on tajuta, ettet ole yhtään sen realistisempi kuin muutkaan. Sinulla on vain eri näkökulma. Meidän yhteiskunnassa pärjää parhaiten, kun keskittyy positiivisiin asioihin.

Itse olen aina ollut negatiivisuuteen taipuvainen. Oli tärkeää ymmärtää, että kyse ei ole realismista vaan negatiivisuudesta. Kukaan meistä ei nää asioita objektiivisesti.

Mä esimerkiksi näen uhkia ympärilläni ja joku toinen samassa tilanteessa näkee mahdollisuuksia. Kumpiakin on olemassa, mutta nykyihmiselle on hyödyllisempää keskittyä mahdollisuuksiin.

Kyllä joku on aina enemmän oikeassa kuin toinen. On mahdollista laskea tai arvioida, mitkä ovat todennäköisyydet asioille x, y ja z. Todennäköisyyksistä huolimatta ei voi 100% varmuudella ennustaa asioita, koska on mahdollista, että joku yllättävä muuttuja hyppää peliin. Ja arjessa ei tietenkään voi kaikkia päätöksiä tehdä laskien todennäköisyyksiä. Vaikeiden valintojen edessä kannattaa kuitenkin miettiä sekä arvojaan että todennäköisyyksiä tarkasti. Eli mikä on mahdollinen palkinto, kuinka todennäköisesti, ja kuinka paljon olen valmis uhraamaan tai riskeeraamaan sen takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertaiset ja valaistuneet ihmiset ovat niitä kaikista onnellisempia, koska he eivät liikaa analysoi maailmaa. Kannattaa aloittaa meditointi se tuo rauhaa ja auttaa hyväksymään, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin on tarkoitettu ja stressaaminen on aivan turhaa.

Tää vaatisi sen, että manipuloisi itsensä jotenkin uskomaan, että kaikella todella on tarkoitus. Agnostikkona uskon, että en voi tietää, onko tämä simulaatio jossa jonkun korkeamman pelaajan mielestä on joku perimmäinen järki, olemmeko Jumalan luomia, vai onko kaikki pelkkää sattumaa ja kaaosta. Vaihtoehtoja on niin monia, että en vaan pysty jollain omalla perusteellani päättämään, että yksi niistä on oikea. Parempihan se omalle hyvinvoinnille olisi, että pystyisi uskomaan, että kaikki menee niin kuin pitääkin. En vaan ymmärrä, miten mielen pystyy taivuttamaan sellaiseksi, että kaiken tarkoitukseen tosissaan uskoo.

Meditaatio ei edellytä tuollaista uskoa, sinun tarvitsee ainoastaan uskoa meditaation vaikutuksiin. Niistähän on ihan tieteellistä näyttöä, joten siinä mielessä varmaan helppo uskoa?

Itse löysin ”elämän tarkoituksen” psykedeelien avulla. Nehän toimii meditaation tapaisesti. Agnostikko olin itsekin, mutta psykedeelit näyttivät minulle ”isomman kuvan” ja olen tuntenut kollektiivisen pyhän läsnäolon.

Ihmiselämä on hyvin lyhyt ja toisaalta hyvin pitkä. Se on ihmeellinen mahdollisuus kokea, aistia ja olla yhteydessä. Siihen kuuluu paljon kärsimystä, mutta se on silti suuri lahja.

Olen huomannut että kun elämän täyttää tekemisellä niin ei ole aikaa pohdiskella. Mielekäs työ, harrastukset, perhe, ystävät auttaa kulkemaan hymyssä suin. Uuvuttava työ ja kotityöt taas saavat aikaan tilan, jossa ei jaksa ajatella.

Liiallinen pohtiminen saa vain masentuneeksi, näin ainakin itsellä. Nyt kun on tapaamatta ihmisiä ja on työtön niin tässä on liikaa aikaa pohtia asioita.

No pitääkö sitä niin olla jotakin, saavuttaa jotakin ja kontrolloida koko elämäänsä? Elää koko ajan jossain kuvitellussa tulevaisuudessa, jota ei koskaan tule?

Mä olen ajautunut tilanteeseen, jossa koen olevani tasapainossa. Elän omassa kuplassani, melkoisen erakkomaista elämää. Minulla on toimeentulo, mutta en ole työelämässä. Tämä toki auttaa asiaa huomattavasti, kun ei tarvi mistään maallisesta murehtia eikä työ vie kaikkea energiaa. Olen myös sisäistänyt uskon Jumalaan. Elän ja kommunikoin suhteessa Jumalaan, ihmiset ovat toissijaisia.

Minulle on selkeää, mikä on päämääräni: päästä lopulta ikuiseen, rikkumattoemaan Elämään Jumalan yhteydessä.

Tämän lyhyen maanpäällisen elämän ajan teen mikä milloin vaikuttaa mielekkäältä. Saatan joskus jopa innostua, ja nautin suuresti esim. yksin luonnossa liikkuessani.

Olen "vähään" tyytyväinen. Mielenrauha ja tyyneys ovat minun atavoittelemiani asioita, ei mikään elämystehtailu.

Ihmisiltä tai yhteiskunnalta en odota oikein mitään. En maalaile uhkakuvia, kuten 'mitä sitten, jos sairastun vakavasti ja joudun sairaalaan/hoitokotiin?'.

Äitini lähti täältä ns. saappaat jalassa 95-vuotiaana. Olen samanlainen sitkas tervakanto.