Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Alan yleensä itkemään, kun pitää alkaa puhumaan tunteista tai jostain hyvin yksityisestä
26.01.2021 |
Onko se ihan normaalia?
Tänään itkin terveydenhuollon henkilölle, kun hänen piti kysyä mahdollisista seksuaalisen väkivallan kokemuksista. Olen käsitellyt asian päässäni ja se on vanha juttu. En ajattele sitä juuri koskaan, eikä se vaikuta nykyiseen parisuhteeseeni. Mutta jotenkin oli vaikea saada suusta ulos että on ollut ikävä kokemus. Se tuntuu niin yksityiseltä.
Samoin minä itkin, kun kumppanini ensimmäisen kerran sanoi rakastavansa minua. Itkin, kun kerroin kumppanilleni miten suuri ikävä on omaa perhettä. Itkin, kun yritin nuorena aiheellisesti puolustella toimintaani työpaikalla esimiehelle.
Se ei ole sellaista normaaliaa nyyhkyttelyä. Se itku tekee mut mykäksi. Mua alkaa ahdistamaan ja kestää kauan saada itsensä kokoon sen jälkeen. Ihmiset aina luulee, että mulla on joku kova hätä. Mutta mä en vaan osaa puhua normaalisti tärkeistä tunteista.
Onko tää yleistäkin?
Kommentit (6)
Mun mielestä itkeminen on paljon parempi vaihtoehto sille että tulee pelkkä ahdistus, jota kukaan ei välttämättä havaitse, mutta olet silti ihan lukossa etkä saa sanaa suusta ja on hirveä olo. Itku sentään kertoo että sisälläsi on käynnissä myllerrys. Itku on ymmärrettävää ja toisilla se on luontaisesti herkemmässä kuin toisilla eikä siihen voi itse vaikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän sama juttu täälläkin. Onneksi ei viime aikoina ole juuri ollut, kun ei näitä tilanteita ole ollut. Muistan joskus nuorena kun kävin hetken nuorisipsykologilla (sinnekin jouduin väärinkäsityksen takia) ja siellä sitten kerran tuli just tällainen tilanne. Ja se psykologi veti johtopäätökset siitä että mua ahdistaa. Vaikka mulla oli vaan ikävä tätä henkilöä kenestä oli puhetta.
On normaali, toiset ovat herkempiä kuin toiset, tuollaisia kokemuksia ei pitäisi joutua kenenkään kokemaan.
mun lapsi on tollanen. Sille tulee helposti itku, jos se puolustaa itseään :(
Mä reagoin erityisesti turhautumiseen itkulla, jos en esim. lääkärissä koe tulleeni kuulluksi, tai jossain muussa vaikeassa tilanteessa en osaa selittää asiaani ja mua ei ymmärretä, ja menen lopulta niin lukkoon etten enää osaa edes puhua. Sitten vastapuoli yleensä vain pahentaa asiaa joko alkamalla lässyttää tai kuvittelemalla että yritän itkulla manipuloida tai kerjätä sääliä. Tai kun joku huomaa että mulla alkaa silmät kostua, ja siitä on pakko huomauttaa, antaisi vain mun olla. Mä en lapsena saanut osoittaa kiukkua ja itku oli suunnilleen nolointa mitä ihminen voi tehdä, mutta en silti ole oppinut hillitsemään sitä, se vain tulee. Ärsyttää.
Alue: Aihe vapaa
Minullakin on ollut tuollainen taipumus, ihan nuoresta alkaen. Olen pitänyt sitä vain herkkyytenä eli reagoin tunnetasolla voimakkaasti. Liikutun muutenkin monenlaisista asioista.
Se ei ole ongelma, että itkee, kunhan saa sanotuksi mitä haluaa sanoa.
Olen oppinut tekniikan, jolla puhuminen helpottuu, vaikka on jo alkanut itkeä. Eli rentoutan kaikki hengitystieni lihakset (kurkku, rintakehä) tietoisesti ennen kuin jatkan puhumista. Itkiessä lihakset ovat jännittyneet.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/