Lue keskustelun säännöt.
Miksi äitini saa minut pahalle tuulelle ilman syytä?
24.01.2021 |
Automaattisesti minua ahdistaa ja ärsyttää saada äidiltä huomiota vaikka hän ei sanoisi minulle mitään ikävää. Hänellä on paljon vanhanaikaisia tapoja ja stressaantuu/suuttuu helposti mutta muuten äiti on aina ollut ihan hyvä tavallinen äiti. En ymmärrä mistä tämä johtuu.
Olen päätynyt siihen että pienistä eleistä minulle tulee olo että hän tuomitsee minut. Meillä on eroavaisuuksia miten hoidamme tilanteemme mutta tulemme myös hyvin toimeen, emme riitele tm. Mutta usein minulle iskee päälle joku lukko, etten pysty katsomaan häntä ja puren hammasta ja käyttäydyn kylmästi. Tulee olo että hän on liian lähellä minua ja katsoo ja arvostelee mielessään? Vaikka oikeastaan mitään syytä ei ole olettaa että niin tekisi, tai jos tekee niin miksi se on minulle niin vaikeaa? On olo, että äiti ei tunne minua eikä tiedä vahvuuksiani vaan olettaa etten hoksaa mitään tai ettei minulla ole käytöstapoja. Ei pysty näkemään minua yksilönä että millainen oikeasti olen. Kaikki tämä on vain tunnetta mikä minulla on, ei hän varsinaisesti ole koskaan minua arvostellut ääneen. Mutta historiasta sen verran että olemme kokeneet yhdessä paljon, perheessä on ollut isoja vaikeuksia. Mikään idyllinen lapsuus ei ole ollut mutta en silti näe että äiti olisi tehnyt minua kohtaan väärin.
Epämääräistä puhetta. En ymmärrä mikä välejämme kaihertaa.
Onko jollakulla samanlaisia tuntemuksia omista vanhemmistaan, oletteko ymmärtäneet mistä siinä lopulta on kyse? Onko tämä edelleen osa jotain itsenäistymisprosessia? Kiitos jos vastaatte :)
Kommentit (10)
Eriytyminen kestää pitkään ja on joskus hankalaa, ja kyllä siihen varmaan liittyy semmoiset ärtymisen, kiukun ja muut negatiiviset tunteet. Kiukun kautta päädytään eroon, niin se on.
Ja vaikka tästä ei niin puhuta, niin ne ovat kyllä molemminpuolisia. Aikuisuutta lähestyvä tytär kotona saattaa olla suunnattoman raivostuttava, ja sitä kohtaan tuntee yhtä aikaa rakkautta ja yhtä aikaa ajoittain sellaisia raivon tunteita että toivoo sen vaan lähtevän sieltä kotoa ja perustavan oman elämän (omine meteleineen, meikkipusseineen ja sotkuineen). Kun se varhaislapsuuden symbioosi täytyy purkaa, niin monet meistä tarvitsee niitä ärtymyksen tunteita, kun ihmisiähän me ollaan. Ja harva päätyy suorastaan heittämään lastaan pihalle kodistaan. Tiesitkö, etkä jotkut linnut vain yksinkertaisesti tökkäävät poikasen pesästä, että lennä. Ja myös kissaemot alkavat vieroa ja sähistä poikaselleen tietyssä vaiheessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap hyvä, kaikissa ihmissuhteissa on oma pohjavirtansa, joka ei välttämättä liity senhetkiseen tilanteeseen. Ihan kaikissa. Osassa se pohjasävy on positiivinen, osassa vähemmän positiivinen.
Siihen voi kumminkin vaikuttaa, jos pystyt miettimään, mikä sinulla synnyttää menneisyyden kokemuksissasi sitä, että koet äitisi arvostelevan sinua negatiivisesti, tuomitsevan. Onko hän lytännyt sinua kasvatustapanaan, kun olit lapsi, tyyliin "sinä aina..., sinä et koskaan, et osaa, miksi sinä aina"?
Sitten kiinnitin huomiota siihen, että tunnut pitävän jotenkin hyvänä asiana, että ette riitele. Miksi näin? Miksi kaksi aikuista, läheistä ihmistä ei voi koskaan riidellä? Ihmisillä on normaalisti erimielisyyksiäkin, kyllä niistä pitäå voida kinata, kiistellä ja riidelläkin. Se voi puhdistaa kummasti ilmaa!
Ja ei, tietenkään kaikki riitely ei ole hyväksi, jos siinä syyllistetään tai käydään kovasti henkilökohtaisuuksiin. Tai jos se on kovin toistuvaa. Mutta eri mieltä sinun pitää olla, pitää kyseenalaistaa äitiäsi ja vastustaa, jos hän mielestäsi heittää ihan omasta takataskustaan perustelemattomia mielipiteitä. Et sinä antaisi ystäviesikään pomotella tai tuomita sinua - toivon mukaan - olematta eri mieltä, älä anna äitisikään. Olet aikuinen ja itsenäinen nainen, säilytä se itsenäisyytesi!
Sitä kautta, että opettelet pitämään puolesi, voi myös karista se äidin arvovalta tuomita sinua. Tätä on vähän vaikea selittää, mutta toivottavasti saat kiinni ajatuksesta... puhun siis SINUN äidillesi antamasta painoarvosta. Eli annat nyt äidillesi ikään kuin ylituomarin viitan, kohtuuttoman arvovallan tuomita ja kritisoida sinua. Hän on kumminkin erehtyväinen ihminen, monessa myös väärässä (ei tietenkään kaikessa) ja sinun ei tarvitse antaa hänen negatiivisille kommenteilleen sen kummempaa painoarvoa kuin antaisit ystäviesi tai tuttujesikaan mielipiteille.
Kun opit suhteuttamaan äitisi kantoja, ne lakkaavat rassaamasta sinua niin pahasti.
Näkökulman vaihdoskin voisi auttaa. Kun tytär aikuistuu, hän alkaa suhtautua äitiinsä hyvässä tapauksessa kuin toiseen naiseen, ymmärtää äitinsä valintoja ja vaikeuksia. Voisit joskus hyvässä tilanteessa pyrkiä juttelemaankin siitä, mitä äitisi ajatteli nuorena naisena. Millainen parisuhde hänellä oli isääsi, millaiselta tuntui tulla raskaaksi jne. Tämä siis vain, jos itse osaat suhtautua mieli avoimesti siihen, että äitisi todellakin on ollut samanlainen erehtyväinen nuori nainen kuin sinäkin, ja esimerkiksi raskaus on voinut olla vahingossa alkanut ja se ei silti tarkoita, että äitisi sen takia ei rakastaisi sinua. Mitä hän nyt ajattelee elämästään, kaipaako uutta miessuhdetta, merkitystä elämäänsä?
Kaikenlaista tuollaista kun tajuaa - tosiaan äidissä on valtavasti muutakin kuin se, että hän on sinun äitisi, hän on sisar, tytätr, kollega, ystävä, vaimo, rakastaja - sellainen alistuva ja uppiniskaisesti äitinsä (kuviteltuun) tuomitsevuuteen suhtautuva asenne alkaa helpottaa.
Hän on vain mutta myös ennen kaikkea nainen, ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä hän rakastaa sinua.
Minulla äiti on sellainen että ei hän oikein kuuntele minua. Hyvä esimerkki eiliseltä: veli vahingossa kaatui pihalla ja potkaisi minua sääreen mennessään kahteen kohtaan. Kaikki sitten kysyi et sattuiko, veli sanoi ei ja minä sanoin, että mulla on jalat mustelmilla kyllä kun hutasit sääreen. Äiti siihen, että no eikä oo. Sanoin että on, oikeasti se potkaisi mua vahingossa. Ja äiti sanoi uudestaan että "ei oo mustelmilla" :D ok sitten. Siis en ollut tarkoittanut, että minua pitää viedä sairaalaan eikä paljon edes sattunut, mutta kumminkin. Pieni esimerkki mutta tällaisesta tulee aina mieleen, että sellaista se on varmaan ollut aina silloinkin ja isommissakin asioissa, kun olen ollut pieni. Ei mikään ihme, että en varsinaisesti tykkää äidistäni, jos hän muuten on herttainen ja mukava, mutta jos jotain on yrittänyt kertoa niin se on huomioitu ihan sen mukaan, että sopiiko se äidin todellisuuteen vai ei. Ei sen mukaan, että lapsi tarvitsisi oikeasti kuulijaa ja ymmärtäjää.
Vierailija kirjoitti:
Minulla äiti on sellainen että ei hän oikein kuuntele minua. Hyvä esimerkki eiliseltä: veli vahingossa kaatui pihalla ja potkaisi minua sääreen mennessään kahteen kohtaan. Kaikki sitten kysyi et sattuiko, veli sanoi ei ja minä sanoin, että mulla on jalat mustelmilla kyllä kun hutasit sääreen. Äiti siihen, että no eikä oo. Sanoin että on, oikeasti se potkaisi mua vahingossa. Ja äiti sanoi uudestaan että "ei oo mustelmilla" :D ok sitten. Siis en ollut tarkoittanut, että minua pitää viedä sairaalaan eikä paljon edes sattunut, mutta kumminkin. Pieni esimerkki mutta tällaisesta tulee aina mieleen, että sellaista se on varmaan ollut aina silloinkin ja isommissakin asioissa, kun olen ollut pieni. Ei mikään ihme, että en varsinaisesti tykkää äidistäni, jos hän muuten on herttainen ja mukava, mutta jos jotain on yrittänyt kertoa niin se on huomioitu ihan sen mukaan, että sopiiko se äidin todellisuuteen vai ei. Ei sen mukaan, että lapsi tarvitsisi oikeasti kuulijaa ja ymmärtäjää.
No, jos just osunut potku ja sinä sanot samantien että jalat on mustelmilla, niin onhan se äitisi oikeassa että ei ole. Koska ei mustelmat heti tule ja joskus voi tulla tosi kova tälli ilman että tulee mustelmaa, ja toisaalta joskus pikkukolhusta tulee iso mustelma. Silti voi sattua.
Enemmän tuo kuullostaa siltä, että sä koet, ettet saa tarpeeksi huomiota tai että sua ei oteta vakavasti. Ja jos sitten jos liiottelet asioissa vähän, kuten tuossa mustelma-jutussa, se helposti johtaa yhä enemmän siihen, että sua ei oteta niin vakavasti ja kierre on valmis.
Ei sun veli tietenkään voi tietää sattuiko sinuun ja jos olisit mustelmista puhumisen sijaan sanonut, että sinua kyllä sattui, tajuat että oli vahinko ja toivottavasti ei tule mustelmia, olisiko äitisi voinut ehkä lohduttaa, sen sijaan että väheksyi sun sanomistasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla äiti on sellainen että ei hän oikein kuuntele minua. Hyvä esimerkki eiliseltä: veli vahingossa kaatui pihalla ja potkaisi minua sääreen mennessään kahteen kohtaan. Kaikki sitten kysyi et sattuiko, veli sanoi ei ja minä sanoin, että mulla on jalat mustelmilla kyllä kun hutasit sääreen. Äiti siihen, että no eikä oo. Sanoin että on, oikeasti se potkaisi mua vahingossa. Ja äiti sanoi uudestaan että "ei oo mustelmilla" :D ok sitten. Siis en ollut tarkoittanut, että minua pitää viedä sairaalaan eikä paljon edes sattunut, mutta kumminkin. Pieni esimerkki mutta tällaisesta tulee aina mieleen, että sellaista se on varmaan ollut aina silloinkin ja isommissakin asioissa, kun olen ollut pieni. Ei mikään ihme, että en varsinaisesti tykkää äidistäni, jos hän muuten on herttainen ja mukava, mutta jos jotain on yrittänyt kertoa niin se on huomioitu ihan sen mukaan, että sopiiko se äidin todellisuuteen vai ei. Ei sen mukaan, että lapsi tarvitsisi oikeasti kuulijaa ja ymmärtäjää.
No, jos just osunut potku ja sinä sanot samantien että jalat on mustelmilla, niin onhan se äitisi oikeassa että ei ole. Koska ei mustelmat heti tule ja joskus voi tulla tosi kova tälli ilman että tulee mustelmaa, ja toisaalta joskus pikkukolhusta tulee iso mustelma. Silti voi sattua.
Enemmän tuo kuullostaa siltä, että sä koet, ettet saa tarpeeksi huomiota tai että sua ei oteta vakavasti. Ja jos sitten jos liiottelet asioissa vähän, kuten tuossa mustelma-jutussa, se helposti johtaa yhä enemmän siihen, että sua ei oteta niin vakavasti ja kierre on valmis.
Ei sun veli tietenkään voi tietää sattuiko sinuun ja jos olisit mustelmista puhumisen sijaan sanonut, että sinua kyllä sattui, tajuat että oli vahinko ja toivottavasti ei tule mustelmia, olisiko äitisi voinut ehkä lohduttaa, sen sijaan että väheksyi sun sanomistasi?
Niin koenkin ettei oteta vakavasti, miten sen nyt voi kokea muuten, jos sanoo jotain ja toiset sanoo, että ei ole noin. Äitini tuntien ei olisi voinut lohduttaa - jos olisin sanonut "minua sattui" enkä että "mulle tuli jalat mustelmille" niin vastaus olisi ollut se sama, eikä sattunut. En nyt erityistä huomiota kaivannut, mutta joku "ai jaa, jopas" olisi ollut normaalimpi tapa vastata kuin no eipä ole mustelmilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä, kiitos hyvistä vastauksista. Pitää katsoa tuo 70-luvulla syntyneiden keskustelu!
nr.3 vastauksesta melkein tuli sellainen olo, että kirjoittaako siellä joku joka tuntee meidät. Osui aika hyvin naulan kantaan. Olen yrittänyt punnita sitä annanko äidille liikaa vaikutusvaltaa minuun, ja miksi niin teen. Miksi irroittautuminen on kestänyt näin kauan. Miksi reagoin niin vahvasti. Haluaisin olla vahva ja päättäväinen, mutta hänen edessään menen ahtaaseen tilaan ja tulen vihaiseksi, takerrun sanoihin joita hän käyttää niinkuin hän ei sanoisi suoraan mikä minussa häiritsee ja minä aistin sen. Mutta sen paremmin en saa kiinni tästä.
Osaan nähdä hänet empaattisesti ja ymmärrän että hän on erehtyväinen, tehnyt parhaansa, ymmärrän hänen näkemyksiään. Jostain on silti jäänyt sellainen katkeruus että etkö ole nähnyt minua sellaisena kuin olen. Omituinen olo kuin olisi jotain valheellista ollut. Ehkä pääsen sen yli tässä kun tätä asiaa käsittelen.
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä, kiitos hyvistä vastauksista. Pitää katsoa tuo 70-luvulla syntyneiden keskustelu!
nr.3 vastauksesta melkein tuli sellainen olo, että kirjoittaako siellä joku joka tuntee meidät. Osui aika hyvin naulan kantaan. Olen yrittänyt punnita sitä annanko äidille liikaa vaikutusvaltaa minuun, ja miksi niin teen. Miksi irroittautuminen on kestänyt näin kauan. Miksi reagoin niin vahvasti. Haluaisin olla vahva ja päättäväinen, mutta hänen edessään menen ahtaaseen tilaan ja tulen vihaiseksi, takerrun sanoihin joita hän käyttää niinkuin hän ei sanoisi suoraan mikä minussa häiritsee ja minä aistin sen. Mutta sen paremmin en saa kiinni tästä.
Osaan nähdä hänet empaattisesti ja ymmärrän että hän on erehtyväinen, tehnyt parhaansa, ymmärrän hänen näkemyksiään. Jostain on silti jäänyt sellainen katkeruus että etkö ole nähnyt minua sellaisena kuin olen. Omituinen olo kuin olisi jotain valheellista ollut. Ehkä pääsen sen yli tässä kun tätä asiaa käsittelen.
Mun äitini on syntynyt 1933, elänyt siis lapsuutensa sodan varjossa ja menettänyt isänsä rintamalle.
Itse olen syntynyt 1962. Äitini on ärsyttävä ja rakastettava, ollut koko minun ikäni ajan. Siis minulle.
Vasta yli neljäkymppisenä ymmärsin, että hän ei todellakaan tule ikinä näkemään minua kokonaan. Samoihin aikoihin, kun aloin ymmärtää sen itselleni jotenkin aika tuskallisen asian, että noi mun lapset onkinihan erilaisia kuin olen luullut niiden olevan. Ymmärsin - vaikka olin aina luullut antavani lasteni kasvaa ns. vapaasti sellaisiksi miksi he ovat kasvaakseen - että olin tulkinnut heidän temperamenttinsa ja mieltymyksensä ja kenties taitonsakin ihan toisenlaiseksi. Tahtomattani olin naulannut heihin mielessäni kuvitelmia ja odotuksia, jotka he sitten (ehkä onnistuin kuitenkin jossakin asiassa?) mursivat ja osoittautuivat kasvaessaan ihan uudenlaisiksi, toisenlaisiksi.
En tiedä, mitä mieltä lapseni ovat minusta. Tullaan hyvin toimeen, mutta ei missään tapauksessa olla "parhaita kavereita" (ollaan juteltu tästä eikä meistä kukaan, ei minä eikä lapset, halua olla parhaita kavereita vaan äiti ja tyttäret). Arvostan rooliani äitinä. Arvostan rooliani tyttärenä. Arvostan äitiäni äitinä.
Äitini on omista traumositaan ja aikansa paineista huolimatta kyennyt kasvamaan, muuttumaan, joskus kipujen kautta. Hän kasvaa edelleen, melkein yhdeksänkymppisenä, kasvaa ja muuttuu, pohtii ja analysoi. Niin tekevät myös tyttäreni, nuoret aikuiset naiset. Ja niin haluan tehdä minäkin.
Kipu kuuluu elämään, eriytymiseen, ihmissuhteisiin. Kyllä läheinen saa joskus tuntua ärsyttävältä, se ei ole maailmanloppu. Tsemppiä sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli noin ja myöhemmin paljon terapiaa käyneenä ymmärrän, että äiti ei kyennyt näkemään minua ja käytöksellään joka välissä ikäänkuin vähätteli minua. Hän odotti minun olevan sitä varten että teen hänelle hyvän olon, mutta ei kyennyt tai halunnukaan nähdä minua ihmisenä. Syynä oli että hän oli niin itseensä keskittynyt. Tällainen jatkuva pieni päähänpotkiminen aiheutti vihaa, jota en tunnistanut vaan ihmettelin miksi olen suuttunut.
Sekin mitä tarvitsisi ja kuuluisi olla, mutta ei tapahdu, voi traumatisoida, kuten yllä oleva esimerkki mustelmista.
Lue täältä se pitkä ketju "70-luvulla syntyneiden äidit". Ei ehkä koske suoraan sinua, mutta on terapeuttinen äitisuhdetta miettiville.