Onko mitään järkeä aloittaa yhdessäasumista jos ikää jo 50+ ja molemmilla monta lasta?

Voihan teillä olla vaikka loppuelämän kestävä parisuhde. Yhteen voi muuttaa vaikka eläke-iässä, nyt en kiirehtisi ollenkaan kun on työt ja lapset.

Nyt pitää kommentoida sen verran tähän että, eikö tuon ikäisellä ole omaa päättelykykyä noinkin tärkeään asiaan kun yhteenmuutto? Kannattaisiko tehdä juuri niin kun itsestään parhaalta tuntuu.

Itse en ainakaan muuttaisi vaan mieluummin omat asunnot molemmilla.

Mies vaivoiksi? No jos haluat passata se kun. Ajattele mikä vapaus sinulla on nyt.

Muuttakaa ihmeessä yhteen. Muista sitten antaa miehelle aamuin illoin. Säilyy sopu.

Olen 50v ja lapset muuttaneet juuri omilleen. Nyt on mitä parhain aika seustelulle. Miehellä pitää olla sama elämäntilanne.

Jokaisen oma asia. Oikeaa vastausta ei ole.

Lapsenne ovat iästänne päätellen aika isoja, teini-ikäisiä? En alkaisi kyllä siinä tilanteessa edes miettimään yhteenmuuttoa vaan odottaisin kunnes lapset ovat omillaan. Voihan teillä silti olla hyvä parisuhde vaikka ette yhdessä asuisikaan?

Eihän siinä kauheesti järkeä oo, mutta harvoinhan näissä asioissa niin järjellä aatellaan. Ei ainakaan niin kauan, kun lapsia pyörii helmoissa.

Jos suhde on vakava ja haluaa asua yhdessä, silloin voi hyvin asua yhdessä. Iästä päätellen ei kuitenkaan kestä enää kauan että nuorimmatkin lapset ovat omillaan, joten kannattaisi ehkä odottaa siihen asti. Sitten kun lapset ovat lentäneet pesästä, voi aloittaa puhtaalta pöydältä eli yhteinen pienempi asunto ja tarvittaessa toinen etsii työpaikan uudelta paikkakunnalta. 5-kymppisellä on vielä hyvinkin 30-40 vuotta elinaikaa. Pitkä aika olla yksin.

Työkaverini on viisikymppinen ja muutti juuri pari vuotta sitten yhteen miehensä kanssa. Halusivat odottaa, että molempien lapset (yhteensä neljä) saavat käytyä koulut ensin ja ostivat uuden, idyllisen talon molemmille sopivalta paikkakunnalta. Nyt molempien aikuiset lapset tulevat sinne vierailulle eikä ole kenenkään lapsuuden koti. Lapset ovat kavereita keskenään, eivät niinkään sisaruksia, paitsi toki nämä biologiset sisarusparit.

Heille toimii hyvin, ovat onnellisia ja harmonisia. Miettivät kauan ja tekivät muuttoa harkitusti ja kaikkia osapuolia kuunnellen.

Oma äitini taas, nyt jo kuusikymppinen mutta viisikymppisenä jäi ns. vapaille markkinoille, ei isäni jälkeen ole "ottanut ketään vaivoikseen". Nauttii vapaudestaan ja sanoi itse, ettei jaksa enää alkaa joustaa ja opetella arkea täysin uudenlaisen ihmisen kanssa. Tuon valmiuden voisi juuri kuvitella olevan suurin mietittävä asia, kun tuollaisia päätöksiä tekee.

Miten aloitus liittyy ikään?