Aivan turhaan ihmettelette miksi katujen sairaimmat hörhöt ei hanki mielenterveysapua

Tässä syyt miksi ne hörhöt ei apua saa:

1. Niillä on niin pahat ongelmat, useimmiten traumat, että kukaan ikinä koskaan ei ole onnistunut parantamaan niin pahoja ongelmia. Ainutkaan psykologi, terapeutti, psykiatri tai ihmemies ei ole koskaan onnistunut ollenkaan edes lieventämään niin pahoja traumoja. Menetelmiä niin pahasti traumatisoituneiden ihmisten auttamiseen ei vain ole keksitty. He ovat parantumattomasti sairaita.

2. Hörhöjen silti pitäisi saada jokin fiksu diagnoosi terveyskeskukselta, diagnoosi "parantumattomasti sairas", ja diagnoosin myötä heidät pitäisi ohjata johonkin sopivaan paikkaan, kuten esim loppuiäkseen sairaseläkkeelle. Mutta ei diagnosoida, ei ohjata. Miksei? Koska sosiaali- ja terveydenhoitoalan työntekijät INHOAVAT noita hörhöjä. Mielenterveystyöntekijät inhoavat pahiten sairaita potilaita. Niinpä hörhöt jätetään heitteille. Heitä ei todellakaan päästetä eläkkeelle, vaan heitä pompotellaan järjestelmässä älyttömästä palvelusta toiseen, kunnes hörhöt väsyvät ja jäävät vain avuttomina kaduille norkoilemaan. Kun he ovat kaduilla niin heitä saa mielenterveystyöntekijöiden lisäksi inhota koko Suomen kansa.

ap

Mielenterveystyöntekijät kohtelevat noita hörhöjä kuin kakkaa, mutta järkyttävän pahoinvoinnin vuoksi hörhöt edelleen yrittävät saada apua, eivät heti suostu häipymään vaikka työntekijät yrittävät heitä ajaa tiehensä. Niinpä se vihoviimeinen diagnoosi joka heille pistetään on "persoonallisuushäiriö", aivan sama mikä persoonallisuushäiriö, ihan mikä vain, ja sitten heitä vain savustetaan ja savustetaan pois kunnes heistä lopultakin päästään eroon.

Jos hörhöt ovat työvoimatoimiston kanssa tekemisissä niin heitä patistetaan pitkäaikaistyöttömien kuntouttaviin toimenpiteisiin, koulutuksiin, orjatöihin, jne. Aina vain uusiin palveluihin kohdeltavaksi kuin kakkaa. Kohdellaan kuin kakkaa, kohdellaan kuin kakkaa, kohdellaan kuin kakkaa,... kunnes hörhöt väsyvät ja jäävät pois palveluista kadulle norkoilemaan.

Hyvä homma! Hyvin diagnosoitu! Hyvin autettu! Hyvin järjestetty ihmiselle jokin "itselle sopiva oma paikka yhteiskunnassa"! Hyvin edistetty yhteiskuntajärjestystä kun on ajettu ihmiset kaduille kaikkien ohikulkijoiden riesaksi!

Kaikki noihin "auttaviin palveluihin" investoidut rahat menevät täysin hukkaan, kaikki tuo rahankulu aiheuttaa veronmaksajille vain lisää rahankulua. Kaikki palvelut täysin pieleen, kaikki turhaa, kaikki vain haitaksi.

Vuosien myötä noiden hörhöjen kärsimys vain kasvaa. Ja vuosien myötä mielenterveystyöntekijöiden inho potilaitaan kohtaan vain kasvaa.

ap

1. Kritisoin tätä väitettä. Apua voi saada. Kunhan se tunnistetaan, että henkilö on traumatisoitunut. Mitään taikakeinoa ei ole, että voisi unohtaa kaiken ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta sen kanssa voi oppia elämään. 

2. Se on totta, että avun hakeminen on monimutkainen ja pitkä prosessi. Eikä avuntarvitsijoilla juuri ole voimia hakea sitä. Ja on niitä ammattihenkilöitä, jotka ovat väärällä alalla. Mutta on heitäkin, jotka ovat täysin oikealla alalla. Järjestelmässä on vikaa, sitä ei varmaan kukaan kiellä. 

Pahinta on, jos henkilö itse luovuttaa. Silloin ei kukaan voi auttaa. Paranemisen halun täytyy lähteä itsestä. Niin se vain on. 

Mutta näiden katuhörhöjen lisäksi on niitäkin, jotka tekevät kaikkensa joka päivä ja piilottavat oman pahan olonsa uskoen olevansa itse viallisia ja ettei mikään heitä voi koskaan auttaa. Mutta he tekevät sen mitä pitää eikä kukaan koskaan pysäytä sitä tuskan kierretä tai edes huomaa tai jos huomaa niin ei välitä. Sitten he kuolevat pois. Elämä ei ole satua. Tällaista joidenkin ihmisten elämä oikeasti on. 

Täälläpäin pyörii muuan nainen, jolla on pahoja mielenterveysongelmia. Hän tiedostaa ongelmansa, mutta on varma siitä, että ongelmat aiheutti hänen aikaisempi hoitojaksonsa. Nyt ei sitten suostu hakemaan apua, koska mielestään lääkärien salaliitto haluaa tuhota hänet lopullisesti.

Eipä tässä näin sivullisena voi tehdä oikein mitään asialle.

Vierailija kirjoitti:

1. Kritisoin tätä väitettä. Apua voi saada. Kunhan se tunnistetaan, että henkilö on traumatisoitunut. Mitään taikakeinoa ei ole, että voisi unohtaa kaiken ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta sen kanssa voi oppia elämään. 

2. Se on totta, että avun hakeminen on monimutkainen ja pitkä prosessi. Eikä avuntarvitsijoilla juuri ole voimia hakea sitä. Ja on niitä ammattihenkilöitä, jotka ovat väärällä alalla. Mutta on heitäkin, jotka ovat täysin oikealla alalla. Järjestelmässä on vikaa, sitä ei varmaan kukaan kiellä. 

Pahinta on, jos henkilö itse luovuttaa. Silloin ei kukaan voi auttaa. Paranemisen halun täytyy lähteä itsestä. Niin se vain on. 

Mielestäni on turha puhua jostain "paranemisen halusta" jonka täytyy lähteä itsestä. Kärsivällä ihmisellä ihan itsestä lähtee epätoivo. Halua ei ole, on vain epätoivo. Epätoivoinen tarve vähentää kärsimystä. Epätoivo jonka vuoksi menee pyytämään apua. On täysin muiden avun armoilla. Suostuu ihan mihin vain, kunhan kärsimys vähenisi.

Mutta kunhan riittävän monta kertaa joutuu "auttajien" pahoinpitelemäksi, niin ei vain enää voi jäädä "avun" pariin. Alkaa pelätä henkensä edestä, on pakko päästä pakoon, pakko paeta henkensä edestä. Pakko paeta kauas ja jäädä piiloon. Enää ikinä ei saa joutua "avun" pariin pahoinpideltäväksi, ei saa, ei ikinä enää, ei ikinä enää,...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1. Kritisoin tätä väitettä. Apua voi saada. Kunhan se tunnistetaan, että henkilö on traumatisoitunut. Mitään taikakeinoa ei ole, että voisi unohtaa kaiken ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta sen kanssa voi oppia elämään. 

2. Se on totta, että avun hakeminen on monimutkainen ja pitkä prosessi. Eikä avuntarvitsijoilla juuri ole voimia hakea sitä. Ja on niitä ammattihenkilöitä, jotka ovat väärällä alalla. Mutta on heitäkin, jotka ovat täysin oikealla alalla. Järjestelmässä on vikaa, sitä ei varmaan kukaan kiellä. 

Pahinta on, jos henkilö itse luovuttaa. Silloin ei kukaan voi auttaa. Paranemisen halun täytyy lähteä itsestä. Niin se vain on. 

Mielestäni on turha puhua jostain "paranemisen halusta" jonka täytyy lähteä itsestä. Kärsivällä ihmisellä ihan itsestä lähtee epätoivo. Halua ei ole, on vain epätoivo. Epätoivoinen tarve vähentää kärsimystä. Epätoivo jonka vuoksi menee pyytämään apua. On täysin muiden avun armoilla. Suostuu ihan mihin vain, kunhan kärsimys vähenisi.

Mutta kunhan riittävän monta kertaa joutuu "auttajien" pahoinpitelemäksi, niin ei vain enää voi jäädä "avun" pariin. Alkaa pelätä henkensä edestä, on pakko päästä pakoon, pakko paeta henkensä edestä. Pakko paeta kauas ja jäädä piiloon. Enää ikinä ei saa joutua "avun" pariin pahoinpideltäväksi, ei saa, ei ikinä enää, ei ikinä enää,...

Puhun sillä siitä, että jos kieltäytyy hoidosta. Ei tee mitään, ota lääkkeitä, mene terapiaan jne. jne. niin ei siinä muille ihmisille vaihtoehtoja jää ellei henkilö joudu pakkohoitoon. Tällöin apua on kuitenkin tarjottu. Ei ole eettisesti oikein lähteä pakottamaan ketään mihinkään. Voidaan kertoa mitä ilman hoitoa tapahtuu ja mistä oireet todennäköisesti johtuvat. 

Se taas, että on joutunut pahoinpidellyksi on rikosoikeudellinen asia. Mutta auttajatkaan eivät voi lähteä kuuntelemaan mielenterveysongelmaa, että jätän vain tämän ainesosan/aterian väliin, otan vain tämän tupakan, ensi maanantaina... Ja kaikkia ei pysty auttamaan, ei millään. Resurssit eivät riitä. Joudutaan tekemään ikäviä valintoja.

no eka jonotetaan tk:hon, hoitajan luo, sitte lääkärin luo joskus, sitte lähete mtt:hen, 6kk jono sinne... Sitte hoitsun luo siellä muutama kerta,  ja lääkärille ehkä sitte n 4-6kk , .

Eli kun pääsee psykiatrin eteen ja saa ehkä jopa lääkettä,siihen menee aikalailla vuosi täällä pohjoisessa.