Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lellipennun ongelma
09.06.2014 |
Vielä näin aikuisenakin harmittaa olla täysin lellitty. Vanhempani ovat eronneet ja tuputtavat minulle jatkuvasti kaikkea, pyytämättä ja varsinkin jos vähän valitan, että onpa kurja kun vuokra taas nousi niin johan ilmestyy tilille rahaa "rakkaalle tytölle avustuksena puspus". On tosi vaikea olla ottamatta noita apuja myöskään vastaan kun luonnollisesti sitä nuorena ei-niin-hyvin-toimeentulevana aikuisena on toisaalta iloinen helpotuksista ja tarpeeseen menee.
En viitsi valittaa kenellekään tästä kun tajuan itsekin miten lellipennun "ongelma" tämä on. Pelkään vaan, että minusta tulee tai olen jo aivan pinnallinen enkä pärjää omillani sitten joskus kun täytyy. Vielä kauheampaa olisi kun ei täytyisi vaan tätä jatkuisi aina. Kai vanhempani kokevat edelleen jotain syyllisyyttä erostaan, sillä se kyllä kiihdytti tätä. Joskus tuntuu kuin he kilpailisivat sillä, kumpi antaa enemmän ja hienompaa. Koitan jotenkin itse kasvattaa itseäni ja hokea, että tämä ei ole normaalia ja niin edelleen. Olisi kiva jos joku osaisi sanoa, miten tämän otan esille ja millä tavalla asiasta pitäis jutella?
Kommentit (14)
Hyvä, että näet itse ongelman. Se onkin se ylisuojelevaisuuden keskeinen ongelma, ettei lellitty osaa ottaa vastuuta itsestään myöhemminkään kun ei ole koskaan tarvinnut.
Vaikutat sentään järkevältä ihmiseltä, osa lellipennusta kun on aivan sietämättömiä. Vielä sietämättömämpiä ovat kyllä lellipentujen äidit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan hyvä idea tuo säästötili. Mutta sitten tulee muutakin, tavaraa, matkoja yms. En tiedä miksi, mutta tuntuu, että kumpikin vanhemmista ehkä jotenkin loukkaantuisi jos sanoisin suoraan, että lopettakaa. Musta tuntuu, että tämä johtuu siitä, että tuolla tavoin on helpointa osoittaa se, että välittää. Ja että heille olisi turhan raskasta rueta muilla tavoin miettimään suhdettaan lapsiinsa. Eivät siis ole kovin tunneihmisiä, tai siis kömpelöitä tunneasioissa vähintään.
Kiva kuulla jos sentään edes vaikutan ihan järkevältä vielä. Inhoan itsekin stereotyyppisia lellittyjä ihmisiä ja tästä on tullut mulle jo ihan kammo, että tuommoinen en halua olla.
ap
Sama täällä. Olen omillani toimeentuleva, mutta minua suoraan sanottuna v-tuttaa se kun kaikki sanoo vieläkin etten ole nähnyt mitään oikeaa elämää kun minusta aina pidetty huolta ennenkuin sain työpaikan, ja rahoitettu/kannustettu opiskeluaikana eli vanhemmat olivat sitä mieltä että jos asun toisella paikkakunnalla opiskelija-asuntolassa niin en pysty keskittyä opiskeluun kun muut bilettää, joten siksi ostivat rivitaloasunnon jossa asuin, ja maksoivat sen kulut. Ilmestyivät ovelle ruokakassien kanssa silloin tällöin varmistamaan että muistan syödä, näkivät vaivaa ajaakseen tuon matkan. Sain rahaa kesälomien ajan koska he halusivet että lepään ja kerään voimia syyslukukausia varten, että töitä ehdin tehdä sitten kun valmistun. Ostivat minulle tuolloin myös auton ja bensat, mutta toki asunto ja auto jäivät heidän nimiinsä eli minä en niitä koskaan eteenpäin myynyt enkä niistä rahoja saanut, silti monen mielestä minun elämä tehtiin helpoksi koska minulla kaksi rakastavaa vanhempaa. Ja mikä määrittelee tuon että en ole nähnyt oikeaa elämää? Olisiko minulla pitänyt olla jotkut väkivaltaiset alkoholistivanhemmat, tulla hakatuksi ja henkisesti kiusatuksi esimerkiksi poikaystävän toimesta ja elää köyhyydessä, sekö on se suomalainen standardi oikealle elämälle, kun niin moni huokaisee helpotuksesta kun selvinnyt sellaisesta elämästä?
[quote author="Vierailija" time="09.06.2014 klo 11:24"]
Hyvä, että näet itse ongelman. Se onkin se ylisuojelevaisuuden keskeinen ongelma, ettei lellitty osaa ottaa vastuuta itsestään myöhemminkään kun ei ole koskaan tarvinnut.
Vaikutat sentään järkevältä ihmiseltä, osa lellipennusta kun on aivan sietämättömiä. Vielä sietämättömämpiä ovat kyllä lellipentujen äidit.
[/quote] Hyvin kiteytit. Se on juuri noin.
On sulla kans "ongelma".... Minäkin saan vanhemmilta vielä nelikymppisinä avustuksia, mutta minä olen siitä vaan kiitollinen. Minusta asia ei ole pätkääkään ongelma. Tulisin hyvin toimeen omillakin tuloillani, mutta kyllä minulle lisärahakin kelpaa, kun kerran vanhemmilla on sitä antaa ja haluavat omasta aloitteestaan antaa. Ja kuten he itse sanovat, heillä on jo ikää yli 70 ja hautaankaan ei rahojaan mukaan saa joten jakavat meille lapsille jo ennen kuolemaansa ja sitten loppu perintönä.
Ei minusta raha tai elämän helppous automaattisesti tee mitenkään ihmisestä pinnallista tai epäkypsää. Eikä rahavaikeudet ja niukkuus aina jalosta. Esim. vanhempani jotka ovat varsin varakkaita ja isä perinyt paljon, eivät ole ollenkaan pinnallisia, päinvastoin, he eivät ajattele rahaa oikein koskaan, ei heidän tarvitse. Voivat keskittyä muihin asioihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.06.2014 klo 12:15"]
Sama täällä. Olen omillani toimeentuleva, mutta minua suoraan sanottuna v-tuttaa se kun kaikki sanoo vieläkin etten ole nähnyt mitään oikeaa elämää kun minusta aina pidetty huolta ennenkuin sain työpaikan, ja rahoitettu/kannustettu opiskeluaikana eli vanhemmat olivat sitä mieltä että jos asun toisella paikkakunnalla opiskelija-asuntolassa niin en pysty keskittyä opiskeluun kun muut bilettää, joten siksi ostivat rivitaloasunnon jossa asuin, ja maksoivat sen kulut. Ilmestyivät ovelle ruokakassien kanssa silloin tällöin varmistamaan että muistan syödä, näkivät vaivaa ajaakseen tuon matkan. Sain rahaa kesälomien ajan koska he halusivet että lepään ja kerään voimia syyslukukausia varten, että töitä ehdin tehdä sitten kun valmistun. Ostivat minulle tuolloin myös auton ja bensat, mutta toki asunto ja auto jäivät heidän nimiinsä eli minä en niitä koskaan eteenpäin myynyt enkä niistä rahoja saanut, silti monen mielestä minun elämä tehtiin helpoksi koska minulla kaksi rakastavaa vanhempaa. Ja mikä määrittelee tuon että en ole nähnyt oikeaa elämää? Olisiko minulla pitänyt olla jotkut väkivaltaiset alkoholistivanhemmat, tulla hakatuksi ja henkisesti kiusatuksi esimerkiksi poikaystävän toimesta ja elää köyhyydessä, sekö on se suomalainen standardi oikealle elämälle, kun niin moni huokaisee helpotuksesta kun selvinnyt sellaisesta elämästä?
[/quote]
Juuri tätä mietin usein. Että miksi joku kamalia asioita kokenut ehdon tahdoin ikään kuin toivoo, että muutkin olisivat kärsineet ja katsoo alaspäin "vain" onnellista elämää viettäneitä. Riittävän pitkälle kun tässä ajattelussa menee, niin ei varmaan "oikeutta" valittaa olisi muilla kuin Aidsia viimeisillään sairastavilla Afrikan orvoilla, kodittomilla ja nälkää näkevillä lapsilla. Tietenkin sitä suhteuttaa omat ongelmansa omaan elämään, vaikkei rivaripätkien ja autojen työntäminen elämään ole toki verrattavissa siihen, että alkoholisti-isä lyö tms.
ap
[quote author="Vierailija" time="09.06.2014 klo 12:15"]
Sama täällä. Olen omillani toimeentuleva, mutta minua suoraan sanottuna v-tuttaa se kun kaikki sanoo vieläkin etten ole nähnyt mitään oikeaa elämää kun minusta aina pidetty huolta ennenkuin sain työpaikan, ja rahoitettu/kannustettu opiskeluaikana eli vanhemmat olivat sitä mieltä että jos asun toisella paikkakunnalla opiskelija-asuntolassa niin en pysty keskittyä opiskeluun kun muut bilettää, joten siksi ostivat rivitaloasunnon jossa asuin, ja maksoivat sen kulut. Ilmestyivät ovelle ruokakassien kanssa silloin tällöin varmistamaan että muistan syödä, näkivät vaivaa ajaakseen tuon matkan. Sain rahaa kesälomien ajan koska he halusivet että lepään ja kerään voimia syyslukukausia varten, että töitä ehdin tehdä sitten kun valmistun. Ostivat minulle tuolloin myös auton ja bensat, mutta toki asunto ja auto jäivät heidän nimiinsä eli minä en niitä koskaan eteenpäin myynyt enkä niistä rahoja saanut, silti monen mielestä minun elämä tehtiin helpoksi koska minulla kaksi rakastavaa vanhempaa. Ja mikä määrittelee tuon että en ole nähnyt oikeaa elämää? Olisiko minulla pitänyt olla jotkut väkivaltaiset alkoholistivanhemmat, tulla hakatuksi ja henkisesti kiusatuksi esimerkiksi poikaystävän toimesta ja elää köyhyydessä, sekö on se suomalainen standardi oikealle elämälle, kun niin moni huokaisee helpotuksesta kun selvinnyt sellaisesta elämästä?
[/quote]
Tyypillinen lellipennun avautuminen :)
Nyt voi huutaa iskälle ja äiskälle, että ÄITIIIII!!! MAMMAT KIUSAA MUA AV-PALSTALLA!!! NYYH!
Ja ei, elämässä ei tarvitse saada mitenkään erityisesti turpaan, mutta et sinä kyllä päivääkään omillasi ole ollut. Joten ihan aiheellista on saamasi kritiikki. Vaikka muillakin olisi rakastavia vanhempia, ei 95% kohdalla kuitenkaan vedetä noin överiksi kuin sinun kohdallasi on vedetty. Ja aika moni nuori kokee kunnia-asiakseen ja jo ihan oman itsetunnon kannalta tärkeäksi pärjätä nuorena omillaan, ei iskän taskurahoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.06.2014 klo 12:40"]
[quote author="Vierailija" time="09.06.2014 klo 12:15"]
Sama täällä. Olen omillani toimeentuleva, mutta minua suoraan sanottuna v-tuttaa se kun kaikki sanoo vieläkin etten ole nähnyt mitään oikeaa elämää kun minusta aina pidetty huolta ennenkuin sain työpaikan, ja rahoitettu/kannustettu opiskeluaikana eli vanhemmat olivat sitä mieltä että jos asun toisella paikkakunnalla opiskelija-asuntolassa niin en pysty keskittyä opiskeluun kun muut bilettää, joten siksi ostivat rivitaloasunnon jossa asuin, ja maksoivat sen kulut. Ilmestyivät ovelle ruokakassien kanssa silloin tällöin varmistamaan että muistan syödä, näkivät vaivaa ajaakseen tuon matkan. Sain rahaa kesälomien ajan koska he halusivet että lepään ja kerään voimia syyslukukausia varten, että töitä ehdin tehdä sitten kun valmistun. Ostivat minulle tuolloin myös auton ja bensat, mutta toki asunto ja auto jäivät heidän nimiinsä eli minä en niitä koskaan eteenpäin myynyt enkä niistä rahoja saanut, silti monen mielestä minun elämä tehtiin helpoksi koska minulla kaksi rakastavaa vanhempaa. Ja mikä määrittelee tuon että en ole nähnyt oikeaa elämää? Olisiko minulla pitänyt olla jotkut väkivaltaiset alkoholistivanhemmat, tulla hakatuksi ja henkisesti kiusatuksi esimerkiksi poikaystävän toimesta ja elää köyhyydessä, sekö on se suomalainen standardi oikealle elämälle, kun niin moni huokaisee helpotuksesta kun selvinnyt sellaisesta elämästä?
[/quote]
Juuri tätä mietin usein. Että miksi joku kamalia asioita kokenut ehdon tahdoin ikään kuin toivoo, että muutkin olisivat kärsineet ja katsoo alaspäin "vain" onnellista elämää viettäneitä. Riittävän pitkälle kun tässä ajattelussa menee, niin ei varmaan "oikeutta" valittaa olisi muilla kuin Aidsia viimeisillään sairastavilla Afrikan orvoilla, kodittomilla ja nälkää näkevillä lapsilla. Tietenkin sitä suhteuttaa omat ongelmansa omaan elämään, vaikkei rivaripätkien ja autojen työntäminen elämään ole toki verrattavissa siihen, että alkoholisti-isä lyö tms.
ap
[/quote]
Tämä nyppii minuakin. Sama, kuin jos kapakassa se paikallinen pultsari istuu pöytään ja aloittaa sanoin Annas kun mä kerron teille elämästä. Se kaljatuopin pohjan tuijotusko sitten on sitä elämää? Ei opiskelu, työnteko, tavallinen onnistunut ja onnellinen elämä? Sellaisesta elämästä ei kyllä kiinnosta kuulla tippaakaan.
Vaikuttaa valitettavasti vaan siltä että monet suomalaiset tekee vaan lapsia ja olettaa että ne pääsee johonkin kouluun ja töihin ja että itsenäistyvät ja pärjäävät heti omillaan jo kun muuttavat toiselle paikkakunnalle, kun taas monessa muussa maassa lapsille säästetään vauvasta saakka opiskelupottia, eli lukukausimaksuja (joita täällä harvemmin on) ja lisäksi rahaa asumiskuluihin, opiskelumateriaaliin (tietsikat ym), liikkumiseen jne.
Sitten juuri nämä em. tapaukset joita ei avustettu opiskelujen yhteydessä, vaan joutuneet istua kaupan kassalla tai kiskalla opiskeluiden ohessa iltaisin ja viikonloppuisin, huutelevat täällä av:lla toisille paremmin pärjänneille että mikä lellipentu olet s-tana ja että he ovat sentään nähneet elämää : D Miten ironista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.06.2014 klo 12:50"]
Tyypillinen lellipennun avautuminen :)
Nyt voi huutaa iskälle ja äiskälle, että ÄITIIIII!!! MAMMAT KIUSAA MUA AV-PALSTALLA!!! NYYH!
Ja ei, elämässä ei tarvitse saada mitenkään erityisesti turpaan, mutta et sinä kyllä päivääkään omillasi ole ollut. Joten ihan aiheellista on saamasi kritiikki. Vaikka muillakin olisi rakastavia vanhempia, ei 95% kohdalla kuitenkaan vedetä noin överiksi kuin sinun kohdallasi on vedetty. Ja aika moni nuori kokee kunnia-asiakseen ja jo ihan oman itsetunnon kannalta tärkeäksi pärjätä nuorena omillaan, ei iskän taskurahoilla.
[/quote]
Voi hyvää päivää! Tyypillinen av-mamma joka ei osaa lukea kommentteja loppuun saakka.
Sehän kirjoitti tuossa ettei saanut niitä taloja ja autoja omaksi, ja vielä että on omillaan toimeentuleva ihminen nyt! Olisin minäkin valmistunut nopeammin jos vanhemmat pitäneet minun asioista huolta ja katsoneet että keskityn koulunkäyntiin jotta saan nopeasti oman työpaikan ja elämän !!
Sano niille että uskot että ne rakastaa sua kuitenkin vaikkeivät kaataisikaan rahaa ja matkoja ja tavaroita sun niskaasi. Toisaalta voit myös antaa heidän parantaa huonoja omatuntoaan ja tehdä niinkuin joku ehdottikin, laitat rahat säästötilille. Matkat ja muut otat ikäänkuin ennakkoperintönä vastaan ja iloitset niistä.
Varo vaan, ettet totu liiaksi tuohon rahalliseen avustukseen. Sitten jos ja kun se joskus loppuu saattaakin tulla yllätyksenä minkälaista on olla ilman sitä.
t. Been there done that.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.06.2014 klo 12:50"]
Tyypillinen lellipennun avautuminen :)
Nyt voi huutaa iskälle ja äiskälle, että ÄITIIIII!!! MAMMAT KIUSAA MUA AV-PALSTALLA!!! NYYH!
Ja ei, elämässä ei tarvitse saada mitenkään erityisesti turpaan, mutta et sinä kyllä päivääkään omillasi ole ollut. Joten ihan aiheellista on saamasi kritiikki. Vaikka muillakin olisi rakastavia vanhempia, ei 95% kohdalla kuitenkaan vedetä noin överiksi kuin sinun kohdallasi on vedetty. Ja aika moni nuori kokee kunnia-asiakseen ja jo ihan oman itsetunnon kannalta tärkeäksi pärjätä nuorena omillaan, ei iskän taskurahoilla.
[/quote]
Olen tänä päivänä 44v, hyväpalkkaisessa työssä sitten valmistumiseni, joten mielenkiintoista että väität minua lellipennuksi ja etten muka ole ollut omillani päivääkään! :D
Valitettavasti en voi mennä huutamaan isälle ja äidille mitään, koska ovat kuolleet 4 vuotta ja 1 vuosi sitten, kiitos vaan kannustuksestasi.
Mulle on muuten ihan se ja sama, olenko ollut päivääkään "omillani". Todennäköisesti en, ja hyvä niin. Toivon myös, että omien lapsteni ei tarvitse olla, vaan että aina löytyy joku tukiverkko, johon voi luottaa. Tukiverkon ja luotettavien ihmissuhteiden etu on sekin, että sitten uskaltaa ottaa riskejä. Minua on tuettu aina kun on ollut tarpeen, olen siis uskaltanut opiskella tohtoriksi pelkäämättä, että rahojen loppuminen aiheuttaa katastrofin, olen uskaltanut lähteä ulkomaille töihin, olen uskaltanut ottaa velkaa ja sijoittaa ja ennen kaikkea olen uskaltanut luottaa ihmisiin. Nytnelikymppisenä mulla on sitten äärimmäisen hyvä ja onnistunut pitkä avioliitto, parista pitkäaikaissairaudesta huolimatta vastuuntuntoinen ja fiksuksi kasvanut teinipoika, puolen milijoonan valaton omaisuus ja kansainvälinen arvostettu, vastuullinen ja edelleen nousujohteinen ura. Minusta tässä ei ole mitään vikaa, vaikka en ehkä olekaan koskaan ollut täysin itseriittoinen ja vaikka aina joudunkin ottamaan läheiset ihmiseni huomioon.
Alue: Aihe vapaa
Avaa säästötili johon laitat kaiken vanhemmilta tulevan rahan?