Tuntuu että henkinen puoli on romahdusalttiina

Jäi lisäämättä vielä se, että vertaistuki on tervetullutta ja omat kokemukset muutenkin. :)

Kiitos teille taas! Juuri tätä toivoin aloituksellani, vertaistukea ja erilaista perspektiiviä asioihin.

Olen aina ollut hyvin riippuvainen äidistäni, vielä varhaisessa aikuisuudessani silloinkin, kun asuin jo itsekseni. Nyt kun olen jo pidemmän aikaa ollut oikeasti itsenäinen niin jotenkin sitä haluaa lähes neuroottisesti ylläpitääkin. Mutta sinä, 12, toit hyvällä esimerkillä ihan uutta näkemystä minulle!

Olen oikeasti todella kiitollinen teille viesteistänne :)

Eikö kellään ole samoja kokemuksia?

Kyllä minullakin on ollut pikkulapsiaikana tuollaisia tuntemuksia, mutta minä ajattelin vaan että liittyy hormoneihin ja elämänmuutokseen ja menee ohi. Ja niin on mennytkin.

Minulla tuollaiset tuntemukset (itkuherkkyys ym.) olivat merkki synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Suosittelen puhumaan neuvolassa, voit päästä juttelemaan esim. neuvolapsykologin kanssa. Käytä myös rohkeasti tukiverkkoja, kun sinulla niitä on (tiedän, tämä on vaikeaa.. opettelen vasta itsekin pyytämään apua). Muista, että olet paras mahdollinen äiti lapsellesi!

^

Mietin itsekin synnytyksen jälkeistä masennusta, mutta voiko se alkaa oireilla kun synnytyksestä on lähes 2kk? Kaikki nämä itkuherkkyydet ja henkiset väsymykset ovat ilmenneet siis ihan vasta, ei ole koko aikaa ollut.

Ja oloni on pahin kun olen itsekseni, ulospäin ei näy se ahdistus ollenkaan jos olen esimerkiksi kavereiden seurassa tai neuvolassa. Olo ei myöskään ole jatkuvasti apea, vain hetkittäin jolloin saatan itkeä ja murehtia, mutta pian taas oloni on kevyempi ja silloin tuntuu jopa hassulta ajatella kuinka äsken itkin ja oli surkea olo. Varmasti hormoneillakin on osansa!

-ap

Vaikka et osaa eriyttää mikä sinua itkettää (melkein), niin onhan sulla muuttunut elämä ihan totaalisesti. Olet nyt vastuussa toisesta ihmisestä 24/7 -ja vielä ihan yksin. Se on todella iso asia vaikka olisi kuinka helppo lapsi. Olet kuitenkin siinä kiinni jatkuvasti. Lisäksi kaikki hormonaaliset muutokset, vartalon muutokset, rytmisikin on varmasti muuttunut. 

Ei meidän tarvitse olla jatkuvasti vahvoja. Itseasiassa (hieman ristiriitaisesti) luulen meidän jaksavan paremmin kun saamma välillä olla heikkoja. Ei sinun tarvitse kaikille kertoa tuntemuksiasi, ettei itsellesi tule liian 'uhriutunutta' oloa, mutta olisiko lähipiirissäsi joku, jolle voisit avautua. Joku joka osaa ymmärtää, ei syyllistä, ja olisi vaikka käynyt saman läpi itsekkin (toinen yh?).

Onhan sinulla myös kodin ulkopuolista tekemistä, että säilytät kontaktin 'maailman' kanssa? Voisiko joku käydä vaikka vaunulenkillä vauvan kanssa, että saisit hetken olla itseksesi (minä koin tämän vauvojen ja pienten lasten kanssa äärimmäisen tärkeänä itselleni).

Voimia sinulle.

Tässä linkkiä ÄIMÄ ry:n sivulle:

http://www.aima.fi/masennus.html

Masennustakin on monen asteista, välttämättä et vielä ole masentunut, mutta merkit viittaavat siihen. Kuulostaa ihan samanlaiselta kuin itselläni, ulospäin näytti hyvältä (ja muiden ihmisten kanssa myös olin oikeasti iloinen) mutta yksin oli tosi paha olla.

Hormoneilla on toki osansa ja varmaan helpottaa ajankin myötä, mutta keskusteluapu ei varmaan olisi sinulle pahitteeksi. Minua ainakin auttoi muutama käynti psyk. sh:n luona. Toki samassa tilanteessa oleva ystävä tms. voi myös auttaa, mutta helposti ainakin itse aloin vertailla, miten toisella menee muka paremmin. Jotenkin vieraalle ihmiselle (ammattilaiselle) oli helpompi avautua.

t.6

Kiitos viesteistänne! Teitte jo näillä mieleni paremmaksi :)

8, on minulla edelleen myös muualla tekemistä, on sekä lapsettomia että lapsellisia kavereita ja vierailemme vuoroin toistemme luona tai käymme ulkona. Kuten 6 hyvin ilmaisi, muiden kanssa olen aidosti iloinen mutta yksin saattaa iskeä taas tosi paha olo.

Minulla on myös ihania ystäviä joille voisin puhua, mutta kynnys siihen on suuri koska jotenkin alitajuisesti pyrin ajattelemaan että tottakai minä pärjään, pakkohan minun on, turha siitä nyt on numeroa tehdä. Tiedän, että välillä voisi myöntääkin ettei juuri nyt jaksa, mutta se on tosi vaikeaa. Omalle äidilleni (oli myös yh isäni kuoltua) olen myös puhunut ja hän onkin tukena ja lupautunut auttamaan aina jos tarvitsee; se on silti vaikea pyytää, kun jääräpäisesti mielessäni mietin että äitini on työnsä jo tehnyt, tämä on minun lapseni. Huomaatteko, olen todella ristiriitainen!

6, olen itseasiassa nuoruudessani sairastanut keskivaikeaa masennusta. Siitä on jo lähemmäs 10v aikaa, ja nyt kun sanoit niin huomaanhan minä taas että merkit tosiaan voisivat siihen viitata. On tavallaan ikävää että neuvolassa ja muutenkin ihmisten ilmoilla olo on positiivinen ja energinen ja tällöin tuntuu hölmöltä kertoa siitä ahdistuksesta, ajattelen aina että ohihan se meni kun nyt on hyvä olla taas ja että hetkittäistähän se vain on eli ei hälyyttävää.

Mukavaa, kun tänne voi avautua!

-ap

6 jatkaa: Tuo on niin tuttua, että tuntuu hölmöltä alkaa iloisena juttelemaan että taidan muuten olla masentunut... Minulla synnytys ja äitiys (elämänmuutos ja yksinäisyys) laukaisivat muistot vaikeasta lapsuudesta, ja vasta apua haettuani tajusin, mistä kaikki johtuu. Tilanne oli tämä siis esikoisen syntymän jälkeen. Masentuneena elin jossakin "kuplassa" vieraantuneena todellisuudesta ja tiesin, ettei kaikki ole hyvin, mutten osannut tehdä asialle mitään. Aika pitkään sain seliteltyä itselleni että onhan mulla niitä hyviäkin hetkiä ja eihän tämä nyt mitään masennusta ole... Kunnes tosiaan ymmärsin hakea apua.

Vasta toisen lapsen synnyttyä olen päässyt kokemaan äitiyden ilon ja sen pohjalta ap, yritän rohkaista sinuakin. Itse en osannut ottaa asiaa esille neuvolakäynnin aikana, joten soitin sitten "huonona hetkenä" tädille joka ottikin huoleni tosissaan.

Nyt kun omasta pikkulapsiajastani on jo aika kauan, voisin huomauttaa sulle seuraavista tosiasioista, jotka myöntäisit todeksi ja ymmärtäisit itsekin, jos hormonihuurusi eivät voittaisi järkeäsi:

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 12:34"]

Kynnykseni avun pyytämiselle on korkea, sillä koen että haluan hoitaa lapseni itse enkä sysätä vastuuta muille. [/quote]

Eihän kyse ole vastuunsysäämisestä muille. Kyse on nimenomaan vastuun kantamisesta. Äidit ajattelevat juuri niin kuin sinä, että itse on tehtävä kaikki kun itse on lapsi hankittu ja jollei tee, on huono äiti. Ajatelkaa, mitä tapahtuisi, jos yrityksen johtaja ajattelisi noin. Hän nussisi pilkkuja yökaudet joka raportin ja kirjanpidon ja suunnitelman ja budjetin kanssa, ja silti koko firman toiminta halvaantuisi, koska aika ja asiantuntemus ei vaan yhdellä ihmisellä voi riittää - siksi firmaan palkataan työntekijöitä, jotka kukin osaavat oman hommansa.  Samalla lailla sun pitäisi äitinä asettua kodin toimitusjohtajaksi, joka johtaa ja kantaa vastuun, mutta delegoi työt(osan töistä) ne osaaville asiantuntijoille.

[quote author="Vierailija" time="27.05.2014 klo 12:34"]

Tunnen itseni välillä myös huonoksi äidiksi kun ajattelen hiljaa mielessäni etten jaksa. Rakastan vauvaani ja hoidan hänet aina parhaani mukaan, juttelen hänelle ja touhuan hänen kanssaan. En siis laiminlyö hänen hoitoaan millään tavalla.

Minulla olisi tukiverkkoa mutta kuten sanoin, en halua valittaa tai kitistä apua varsinkaan kun vielä jaksan ihan hyvin - ikään kuin "säästelen" heitä siihen jos oikeasti romahdankin.

[/quote]

Yllämainitun lisäki on niin, että jos oikeasti säästelet avun pyytämistä ja delegointia siihen kun romahdat, tulet siinä vaiheessa tarvitsemaan paljon enemmän apua kuin nyt tarvitsisit. Lisäksi romahdettuasi et enää kykene ottamaan vastuuta ja johtamaan toimintaa sillä tavalla kuin haluaisit. Olisi paljon parempi estää romahdus kuin säästellä apua sinne asti. kuten lentokoneessa sanotaan: aseta happinaamari ensin omille kasvoillesi ja kun itse voit hengittää, voit hoitaa muita.