Olenko tosiaan itsekäs ja kamala ihminen..

Minulla on hiukan hankala tilanne meneillään. Tilanteeni on se, että olen 20-vuotias pienen lapsen äiti. Erosin vähän aikaa sitten lapsen isästä, suhteessa kuin henkistä väkivaltaa ja mies käytti reilusti alkoholia ja aloin olemaan itsekin niin lopussa, että vihdoin uskalsin lähteä. Tämän jälkeen vanhempieni suhtautuminen minuun on tullut kylmemmäksi.

Koko elämäni ajan olen aikalailla tehnyt niin kuin muut toivovat, vaikken itse olisi ollut onnellinen lainkaan. Nyt eron myötä on alkanut taas tuntua, että elämä on ihanaa ja hyvää. Eron jälkeen lapsen isä koittaa suoraan sanoen tehdä elämästäni yhtä sekasortoa ja käyttää lastamme pelinappulana. Olen suunnitellut muuttoa toiselle paikkakunnalle, noin kahden tunnin ajomatkan päähän nykyisestä kotipaikastamme.

Ongelmiani lisää myös vanhempani. Tottakai kunnioitan heitä ja arvostan heidän mielipiteitään, mutta tuntuu etteivät he kunnioita vastavuoroisesti minua tai rajojani. Kaikista asioistani pitäisi heille kertoa ja sen jälkeen he suoraan sanovat miten teen. Jos itse olen erimieltä syttyy sota. Heitä pitäisi myös jaksaa nähdä joka viikko, mutteivat koskaan jaksa käydä minun luonani. Tuntuu, että heidän on vaikea hyväksyä sitä, että minulla on kiva koti jossa viihdyn enkä näe syytä käydä jatkuvasti heidän luonaan. En tiedä luulevatko he etten pärjää, tai ymmärrä minun olevan aikuinen jolla on oikeus omiin päätöksiin.

 Elätän itseni ja lapseni ja maksan laskut, en tarvitse heidän apuaan, enkä ole pyytänytkään.. Vaikea vain koittaa olla aikuinen, kun tuntuu etten saa siihen edes mahdollisuutta. Tuntuu ettei minulla ole mitään oikeutta omiin päätöksiini eikä henkilökohtaisia rajoja, myöskään äitinä.

Jos olemme heillä kylässä ja kiellän antamasta lapselleni esimerkiksi karkkia sitä silti annetaan. Tai jos sanon, että jotain ruokaa hänelle ei kannata antaa koska käy vatsaan, voivotellaan vain että eikö se äiti anna sinulle edes ruokaa. Olen suunnitellut muuttoa ensi syksyksi, siellä paikkakunnalla minulla olisi hyvät työmahdollisuudet ja myös kiinnostavia aloja jatko-opiskeluja varten. Tästäkin on riidelty viimeinen kuukausi heidän kanssaan, he ovat kuin en olisi asiasta maininnut ja kertovat vain mitä asioita järjestelen syksyksi täällä valmiiksi. En edes pyydä heidän apuaan ja tiedän kyllä mitä asioita minun täytyy hoitaa. Suoraan sanoen oloni on kuin roikkuisin pitkässä köydessä. Kaipaisin omaa tilaa ja aikaa. He vetoavat jatkuvasti siihen, että kun he asuvat täällä. Sekä uskoisin, että lapsen isän kanssa tilannekkin voisi rauhoittua kun olisi hiukan välimatkaa. Olenko sitten niin hirveä ja itsekäs, jos kerrankin ajattelen omaa hyvinvointiani ensimmäiseksi?