Pikkulapsen kuolema - ei pitäisi tehdä suurta asiaa sisarille siitä.
Meiltä kuoli pikkuinen 20 vuotta sitten. kaksossisarensa täytti juuri 20 vuotta ja on yliopistossa ensimmäistä vuottaan. Lapsia meillä on neljä, joista kaksi nuorempaa kuin menehtynyt poika ja sisarensa. Mieheni toi monien vuosien ajan joka tilanteessa kuolleen pojan nimeä ja hänen "sisaruuttaan" esille lapsille. Kynttilää poltettiin ja hänestä puhuttiin ikään kuin hän olisi elossa ollut ja jossakin vain poissa.
Itse pidin tilannetta outona ja kun nuorimmat alkoivat luetella perheenjäsniä ja siellä listalla oli mukana myös menehtynyt lapsemme, ja kun he itkien sanoivat kaipaavansa menehtynyttä veljeään - laitoin jutulle stopin.
Kerroin miehelleni, että lopettaa nyt tarkoituksella vähitellen asiasta muistuttamisen tai lapsista tulee henkisesti häiriintyneitä. Mieheni ymmärsi asian ja nykyisin ei enää pienimmät puhu samalla tavoin menehtyneestä; eivät oikeastaan ole enää pariin vuoteen tainneet mainitakaan. Joskus kun tähtiä katsottiin, totesivat hänenkin olevan siellä ylhäällä pienenä tähtenä. Se on minusta oikea tapa ajatella.
Kommentit (15)
"Siskoni kuoli ja lasten äitipuoli oli kuin sinä: äidistä ei puhuta, koska äitiä ei ole. Mitään ei muistella, kynttilää ei sytytetä, olematonta ei kaivata.
Siskon molemmat lapset (äidin kuollessa 7v ja 5v) käy terapiassa, jossa nimenomaan muistellaan ne muistot ja surraan ne surut, jotka äitipuoli kielsi."
Juuri näin. Kuolleista sisaruksista pitäisi voida puhua avoimesti ja muistella. Se on rikkaus, ei suinkaan traumaattinen kokemus, niin kuin täällä moni tuntuu ajattelevan, koska kuolema kuuluu elämää. Jos asiat kielletään, ne tulevat joka tapauksessa myöhemmin esille, jolloin ne saattavatkin muuttua traumaattiseksi kokemukseksi ja sen ovat aiheuttaneet lapsen ympärillä olevat aikuiset.
Lapsi ymmärtää ja hyväksyy kuoleman, toisin kuin aikuiset, jotka uskovat ikuiseen nuoruuteen ja kuolemattomuuteensa. Yleensä kuolleelle sisarelle löytyy paikka omassa sydämessä ja se on rikkaus, koska siihen liittyy paljon pyyteetöntä tunnetta ja rakkautta, jota valitaan läpi elämän. On väärin lapselta kieltää oikeus omaan sisareensa., vaikka hän ei enää olisi tässä ajassa, mutta joka kuitenkin löytyy omasta sydämestä.
Tottkai pitää puhua, mutta pitää myös muistaa että lapsilla on oikeus iloita elämästään. Suru tappaa ilon, ja on väärin lelävää asta kohtaan jos elämä on koko ajan sitä surussa rämpimistä. Ihmisen pitää kohdata surunsa, ja toki siitä voi puhua, mutta rajansa kaikella.
Toki veljeni esimerkiksi on aina ollut läsnä elämässäni, ja lasken kuolleen veljeni sisaruksiini. Monesti häntä ajattelen, vaikkei minulla muistikuvia hänestä juuri olekaan.
Serkkuni kuoli aikuisena yli 10 v sitten, ja aina kun tapaan tätini, niin muusta ei juuri puhutakkaan. Tädilläni on kaksi muuta lasta, ja lapsenlapsia, mutta heistä täti ei puhu lainkaan. Olen näiden eloonjääneiden sisarusten kanssa jutellut, ja he ovat toki huolisssaan äidistä, mutta samalla hiukan surullisia siitä, ettei äitiä kiinnosta he eikä lapsenlapset juuri ollenkaan. Kuolut on nostettu jalustalle. Toki veljetkin kaipaavat sisartaan ja lapset tätiään, mutta he toivoisivat että heistä olisi iloa mummolle ja äidille.
Tottkai pitää puhua, mutta pitää myös muistaa että lapsilla on oikeus iloita elämästään. Suru tappaa ilon, ja on väärin lelävää asta kohtaan jos elämä on koko ajan sitä surussa rämpimistä. Ihmisen pitää kohdata surunsa, ja toki siitä voi puhua, mutta rajansa kaikella.
Toki veljeni esimerkiksi on aina ollut läsnä elämässäni, ja lasken kuolleen veljeni sisaruksiini. Monesti häntä ajattelen, vaikkei minulla muistikuvia hänestä juuri olekaan.
Serkkuni kuoli aikuisena yli 10 v sitten, ja aina kun tapaan tätini, niin muusta ei juuri puhutakkaan. Tädilläni on kaksi muuta lasta, ja lapsenlapsia, mutta heistä täti ei puhu lainkaan. Olen näiden eloonjääneiden sisarusten kanssa jutellut, ja he ovat toki huolisssaan äidistä, mutta samalla hiukan surullisia siitä, ettei äitiä kiinnosta he eikä lapsenlapset juuri ollenkaan. Kuolut on nostettu jalustalle. Toki veljetkin kaipaavat sisartaan ja lapset tätiään, mutta he toivoisivat että heistä olisi iloa mummolle ja äidille.
Eihan lapsen kuolemaa unohduu koskaan,nyt en ymmärtänyt miksi omia tunteita ja suruu pitää tukahduttaa-ajattele jos olisit kuollut itse..niin miltä susta tuntuisii ettei sua kukaan sais surraa..??? Kuolemaan liittyvää suru ei lopu koskaan,se muutta muotojan ja muutta tunnetta kuollun ihmisen suhteen kun me pystytään tuntea aitoa kaipuu kuollun ihmiseen niin me osataan arvostaa elävä paremmiin. Tunnen yhden naiseen joka ei koskaa kunnolla surruut oma kuolluutta miesta,niin se suruntunne ihan kirjammellisesti syö hänet-tuntuu että se on aina kiukkun katkeruuden ja järkevyyden reunalla. Hän ei iloitsee aidosti eikä itkee kunnolla eikä kunnolla elää-turruutta suru aina yömyssyllä ja satunnaiseilä seksilla-hieman vastenmielinen vanha nainen. En enää åystyy sen kaa olla tekemisessa koska tuntuu kiirealta ja ja aina jotenkiin haudan päin suuntaava. Anna miehen tehdä surutyö ja sure itsekiin ehkä se on sullekiin arka paikka kun yrität toisten tunteita tukahdutta.
Te olette missanneet ap:n pointin, eli miten se vaikuttaa lapsiin. Lapsella on oikeus olla itsekkäästi tärkeä vanhemmilleen, ei mikään huono sijaisratkaisu. Kuolemasta toki pitää puhua, mutta jos kuolleesta lapsesta tehdään joku palvottu ikoni, niin se ei ole oikein elossa olevia lapsia kohtaan. Järkevässä määrässä kyllä, mutta jatkuva muistelu voi ahdistaa muita lapsia. Ei ole kiva kertoa vaikka hyvin menneestä matikankokeesta, ja onnittelujen sijaan kuulla puolen tunnin muistelua siitä miten hyvä matikassa kuollut veljesi olikaan. Mun äitin vertasi mua liki päivittäin kuolleeseen veljeeni, ja kaikki hänen tavaransa olivat pyhiä. Tai mikä tahansa tekoni saattoi muistuttaa veljestäni, ja minä jäin syrjään. Mä olin 11 v poissa kotoa yön, ja äitini ei edes huomannut. Esimerkkejä voisin kertoa vaikka koko päivän.
Lapsi on lapsi, ja haluaa tulla huomatuksi itsenään ja on tavallaan itsekäs. Toki aika pienenä ymmärsin, että äiti suree, ja pidin itseäni huonona (kuolleen sisaruksen kanssa ei voi koskaan kilpailla) ja tunsin itseni pahaksi, kun joskus toivoin ettei veljeäni olisi koskaa ollut olemassa.
ap, kuoliko poika ihan vauvana jo? vai vasta myöhemmin?
En ole oikein samaa mieltä kanssasi. Minultakin on kuollut toinen kaksosista, poika, vauvana. Tyttö jäi eloon. Kyllä minusta on tärkeää muistella poikaa ja otan lapset usein mukaan hänen haudalleen. Ei tietenkään ole varmaan hyvä päivittäin lapsille ääneen muistella poikaa tai tehdä hänestä jotain "ikonia". Mutta menet liikaa toiseen ääripäähän, jos kiellät miestäsi muistelemasta poikaa ja juttelemasta hänestä. Ihan hyvin minusta voisi jonkin verran asiasta jutella. Jos siitä ei ollenkaan puhuta ja ollaan kuin ei lasta ikinä olisi olemassa ollutkaan, ei sekään ole lapsille hyvä. Eikä miehellesi. Olen ajatellut kasvattaa tyttöni niin, että hän tietää hänellä olleen kaksosveljen, eikä niin, että se tulee yllätyksenä jossain murrosiän angstikuohuissa tai aikuisena.
Pareon ettei muistella menneitä.... Ei kai tässä ole oikeaa tai väärää tapaa toimia.
Teit ihan oikein. Lapsille syntyy herkästi valemuistoja, kun heille kertoo "mielenkiintoisista" tapahtumista, ja nämä muistot voivat vaatia aikuisiällä selvittelyä. Kaksi lapsistasi ei siis koskaan edes nähnyt isoveljeään, vaan tämä kuoli ennen heidän syntymäänsä? Ja silti lapset kertoivat ikävöivänsä poikaa, kun isä maalaili hänestä jatkuvasti kuvia? Ei lasten kuulu kantaa traumaa asiasta, joka on tapahtunut jo ennen heidän syntymäänsä.
No ehkä sillä isällä oli tarve puhua menehtyneestä lapsestaan. Täysin ymmärrettävää.
Minä en taas ymmärrä sitä että menehtynyt pitäisi unohtaa
Jos vanhemmalla on tarve puhua, niin sitä ei pidä tukahduttaa. Mutta omia lapsia ei pidä käyttää surutyön välineenä ja siltä tuo noin aktiivinen kynttilänpolttaminen ym. vähän kuulostaa.
Mutta sitäkään en ymmärrä, jos tuollainen menetys salataan täysin. Ystäväni sai vasta parikymppisenä tietää, että hänellä oli ollut isoveli, joka oli kuollut vauvana.
Siskoni kuoli ja lasten äitipuoli oli kuin sinä: äidistä ei puhuta, koska äitiä ei ole. Mitään ei muistella, kynttilää ei sytytetä, olematonta ei kaivata.
Siskon molemmat lapset (äidin kuollessa 7v ja 5v) käy terapiassa, jossa nimenomaan muistellaan ne muistot ja surraan ne surut, jotka äitipuoli kielsi.
[quote author="Vierailija" time="19.03.2014 klo 08:18"]
No ehkä sillä isällä oli tarve puhua menehtyneestä lapsestaan. Täysin ymmärrettävää.
Minä en taas ymmärrä sitä että menehtynyt pitäisi unohtaa
[/quote]
Minusta taas ap toimi aivan oikein. AIKUINEN ihminen voi purkaa suruaan ja tarvettaan muistella ääneen vaikka sille toiselle vanhemmalle. Miettiä, miten työstää sitä. Lapsia ei tarvitse käyttää terapeutteina!
Eikä se ole unohtamista, että lapsille ei muistutella asiasta ääneen. Kukin voi muistella sitä hiljaa itsekseen tai aikuisten kesken.
Suojellaan lapsiamme liialta murheelta ja stressiltä.
Seiska muistuttaa vielä, että ei ap kieltänyt asiasta puhumasta, mutta joku raja muistelemisellekin. Vuodesta toiseen hartauksien järjestäminen kuolleelle perheenjäsenelle on jo liikaa.
Olen ap:n kanssa samoilla linjoilla. Minulta kuoli isoveli, ja kyllä hänen kuolemansa vaikutti vahvasti lapsuuteemme. Toki ymmärrän, että se on vanhemmille vaikea paikka, ja kyllä muistaminenkin on ihan normaalia, jos se ei tavallaan mene kaiken muun edelle. Tunsin usein, että meillä muilla elossa olevilla ei ole niin kauheasti merkitystä, kuollut lapsi oli oli niin paljon meitä täydellisempi. Äitini saattoi jutella kuolleen veljeni kuvalla päivittäin, ja muisteli häntä puheissaan jatkuvasti. Välillä lapsena mietin, olisiko minun pitänyt kuolla veljeni puolesta, niin äitini olisi onnellisempi. Tunsin syyllisyyttä siitä, että minä elin, mutta veljeni oli kuollut.
Isäni suri varaan myös, mutta hän myös pystyi osoittamaan kiinnostusta meitä kohtaan. Veljeni haudalla käyminen silloin tällöin ja haudan hoitaminen oli ihan ok, mutta päivittäinen muistelu ahdisti. Osin varmaan siksi minusta tuli "isän tyttö" ja suhde äitiin oli aina etäinen.