Sukulainen kuolemansairas ja mua on ahdistanut elokuusta alkaen

Syyskuu oli pahin mielenterveyteni osalta. Sukulaisellamme todettiin uusiutunut kasvain päässä jolle ei voi tehdä mitään enää.

Hän on 80v mutta jotenkin olen ollut tosi ahdistunut. On tullut mieleen kaikki vanhat traumat kiusaamisesta yms.
Alkuun näin myös hirveitä painajaisia kun kuultiin et hänellä on huono tilanne.

Ehkä olin sokki vaiheessa silloin kun reagoin niin.
Aloin käymään paljon ulkona lenkillä koska huomasin että raitis ilma auttaa.

Silti mielessä on kokoajan tunne että jotain kamalaa kohta käy ja olen kriisissä.
Hän on ollut 3kk sairaalassa ja siellä on toiset käyneet päivittäin katsomassa.

Sairaalan kanssa ei ole päästy ongelmitta, tämä aika kun on koronaa vaikeuttaa pääsyä katsomaan.
Ja tietysti ihmiset haluaa käydä vielä kun voi.

Eniten ahdistaa tämä epätietoisuus kuinka kauan joutuu odottamaan milloin sukulainen ei olekaan herännyt. Mitä sitten tapahtuu ja siitä alkaa kova surutyö. Tosin se on alkanut jo kun tietää että kotiin hän ei tuolta tule.

Hän on vanha ja olen yrittänyt sisäistää sen päähäni, mutta jotenkin tunne ettei nyt ole turvallista rentoutua.
Kuulostaa oudolta mutta en ole aikaisemmin (onneks) kohdannut kuolemaa näin läheltä tai sen käsittelyä.

Joo tämmöstä mietintää tähän päivään.